Ylipapitar Untaran 4


Tahtoisin esitellä teille erään merkittävän henkilön, jonka sain vieraakseni viikonloppuna. Hän on galatani, suuren kaksoisauringon aavikon kierteissarvikansaa. Omiensa parissa hän on sotureiden, paimentolaisten ja aavikon jumalatar Gorthienin ylipapitar. Hänen nimensä on Untaran. Se tarkoittaa Uudelleen noussutta.

 

Hänen nimensä ei ole aina ollut Untaran. Galatanien parissa on nähkääs tavallista, että lapselle annetaan hänen ensimmäinen nimensä kahden vuoden iässä, eli silloin, kun voidaan jo ajatella lapsen selviävän Galatanin hiekka-aavikon ankarissa olosuhteissa. Lapsen ensinimi määräytyy hänen luonteensa ja ulkonäkönsä erityispiirteiden mukaan. Myöhemmin, kun hänestä tulee soturi, hän saa uuden nimen, ja jos käy niin onnekkaasti, että hän tekee elämässään merkittäviä asioita, hänen nimensä muuttuu jälleen. En lausu Untaranin aiempia nimiä ääneen, sillä ne ovat hänen menneitä itsejään, eikä menneisiin itseihin ole galatanien mielestä kohteliasta palata. Mutta paljastan teille sen verran, että ennen Untarania häntä kutsuttiin sanalla, jonka lähin suomenkielinen vastine on ”kaatunut”. Antakaahan, kun kerron, miksi.

Nyt, kun Untaran on jo vanha ja kumarainen, on kenties vaikea uskoa, että ennen nykyistä nimeään hän oli suuri soturi. Kaikki galatanit ovat. Thôt-Gadorin pitkässä sodassa, joka käytiin halkikielisiä thurideja vastaan, se, jonka tulisimme tuntemaan Untaranina, taisteli riemu sydämessään toveriensa rinnalla. Hän niitti vihollisia kuin viljaa. Kolmantena päivänä hän kuitenkin sortui nopeamman soturin edessä. Thuridin kirves melkein halkaisi galatanin kallon ja jätti tämän kasvojen oikean puolen kammottavalla tavalla arpeutuneeksi.

 

On onnekasta, että arpia pidetään galatanien parissa kauniina. Ne kertovat siitä, että soturi on tehnyt osansa taisteluissa ja siten ansainnut paikkansa galatanien yhteiskunnassa. Arveton nainen on kuin imeväinen lapsi, kuuluu vanha galatanilainen sananlasku. Jos se, joka ei vielä silloin ollut nimeltään Untaran, olisi voittanut tuon taistelun vammoistaan huolimatta, häntä olisi alettu pitää Galatanien mittapuulla varsin viehättävänä. Mutta taistelun häviäminen on aina suuri häpeä. Galatanit nimittäin pitävät häviötä pelkuruutena, eikä sotureiden joukossa ei ole sijaa pelkureille. Kun Untaranina tuntemamme soturi jäi makaamaan Thôt-Gadorin viimeisessä taistelussa nimettömäksi jääneen vihollisensa jalkoihin, hänestä tuli heimon silmissä hylkiö.

Kaksitoista vuotta hän ehti elää kaikkien hyljeksimänä, halveksittuna pelkurina, mutta hänellä oli yhä jäljellä kätensä voima ja mielensä terävyys. Niitä häviö ei ollut vienyt, eikä myöskään hänen sieluaan polttavaa kunnianhimoa. Kaatunut päätti tulla jälleen suureksi.

 

Hän sai vihdoin tilaisuutensa, kun Thôt-Gadorin taistelusta oli kulunut kaksitoista vuotta. Silloin hän peri äitinsä, Gorthienin papittaren sauvan. Kerrottiin, että sauva antaisi kantajalleen pitkän iän (harvinainen ominaisuus galatanien keskuudessa), kyvyn nähdä tähtien taakse ja vihollisten uniin.

 

Sauva yksin ei tee kenestäkään papitarta ja kuten hyvin tiedetään, sen kantamiseen tarvitaan poikkeuksellisen voimakasta mieltä. Mieltä, joka ei järky. Osoittamatta pelkoa (vaikka ehkä sellaista tuntikin) ystävämme vaati itselleen papittaren vihkimystä.

Viikkoja kestävien koettelemusten aikana hänet vietiin syvälle suola-aavikolle, josta hänen täytyi löytää tiensä kotiin seuraten eläinten jälkiä, mukanaan vain leilin verran vettä ja jadepuukko. Nälissään hän söi tuliliskoja, joiden nahka oli myrkyllinen ja sai hänen sisuskalunsa palamaan. Hän kävi alisissa ja ylisissä maailmoissa. Hän kaatui uudelleen ja uudelleen, ja yhä uudelleen hän näki itsensä kaatumassa vihollisen jalkoihin. Ja tämä oli hänelle kaikista koettelemuksista vaikein. Mutta kun hän löysi jälleen tiensä heimonsa pariin, kaikki näkivät, että Kaatuneesta oli tullut Uudelleen noussut.

Hänestä tuli vihdoin Untaran, ja Gorthienin papitar. Vain kolmea vuotta myöhemmin hän nousi ylipapittaren valtaistuimelle.

Voisi kuvitella, että se, joka on joutunut elämään kaksitoista vuotta heimolaistensa halveksimana; joka on saanut kestää solvauksia ja kaltoinkohtelua; jonka kaikki nimet paitsi hävettävin oli unohdettu, kostaisi valtaan päästyään kaiken kokemansa pahan. Mutta Untaran ei ollut sellainen. Hänestä tuli heimon Äiti. En ihmettelisi, jos ylipapitar Untaranin aika tultaisiin muistamaan ankaran kurin ja oikeamielisyyden aikana. Juuri sellaisena, josta aavikon mustan taivaan alla kuolemasta uneksivat galatanit pitävät. Ei hänen varpailleen silti kannata astua. Hän on kuitenkin galatani. Ja galatani, joka on kaatunut ja uudelleen noussut, on kaikista galataneista vaarallisin.

 

Vertaan usein kirjoittamista muovailuvahalla leikkimiseen. Ensin kirjoittajalla on käsissään pelkkä muodoton köntti ideoita, sanoja ja aavistuksia, joista syntyy kärsivällisesti muokkaamalla jotain hienoa ja uskomatonta: Tarina. Tällä kertaa tarina syntyi yllättäen, ihan konkreettisesta möykystä polymeerisavea. Se oli hauskaa ja virkistävää. Kokeilkaapa.


4 thoughts on “Ylipapitar Untaran

  • Anna-Mari

    Kuten tarinankertoja, sinussahan asuu myös nukentekijä! Hieno tarina ja hieno hahmo!

    • Magdalena Hai Post author

      Kiitos! Kehu maistuu sitäkin makeammalta, kun se tulee mestarilta. 🙂

  • isopeikko

    Oikein hiano tarina. Koskettava. Olet taitava. Oikein taitava. Sen peikko tiesi ennestäänkin 🙂

    Peikko kyllä miettii, miksi tarinoissa on usein sota ja tapellaan, miksi toisia sorretaan ja halveksitaan. Jos kertoisi toisenlaisia tarinoita, muuttuisiko maailma? Ehkä niitä ei kukaan jaksaisi lukea tai kuunnella, pitäähän tarinaan saada ristiriita. Onkohan tarinankerrontaperinne muokannut maailmasta sen, mikä se on nyt? Sanoissa on taikaa…

    • Magdalena Hai Post author

      Hyvä kysymys, isopeikko. Tällä kertaa massasta muotoutui galatani, mutta toki heidän kanssaan samassa maailmassa asuu rauhanomaisempaakin väkeä, siellä valkoisissa kaupungeissa vehreiden vuorien katveissa. He muuten ovat tunnettuja musiikistaan, kirjallisuudestaan ja teknisistä innovaatioistaan. Mutta olenkin huomannut, että sen, jolla on vettä juodakseen ja ruokaa syödäkseen, on huomattavasti helpompi olla leppoisa ja filosofinen, kuin sen, jolla näitä ei ole. Galataneista en toivo kenenkään ottavan mallia, he ovat enemmänkin… öh… varoittava esimerkki.

      Toisaalta sota voi olla myös sisäinen tila. Kertojan tai vastaanottajan. Sisäiset ristiriidat taas ovat sellaisia, että ne täytyy kohdata, jos niistä haluaa mitään oppia. Tässä tarinat voivat toimia suuntaviivoina. Tai kieltomerkkeinä.

Comments are closed.