Kävin viime viikolla kuuntelemassa Varsinaissuomalaisen kirjallisuuden Studia Generalia -luentosarjan ensimmäistä luentoa Turun pääkirjastolla. Nuortenkirjallisuudesta ja kirjoittamisesta olivat kertomassa vuoden 2011 Finlandia Junior -voittaja Vilja-Tuulia Huotarinen (mm. Valoa valoa valoa, Silja-sarja, useita runokokoelmia) ja Seita Vuorela (ent. Parkkola), joka on kirjoittanut useita nuortenkirjoja mm. teokset Ruttolinna (yhdessä Niina Revon kanssa), Usva, Viima ja viimeisimpänä vuonna 2012 ilmestynyt Karikko. Koska molemmat kirjailijat puhuivat äärimmäisen mielenkiintoisesti ja monipuolisesti, raportistani uhkasi tulla pahemmanlaatuinen eepos. Katsoinkin parhaaksi katkaista artikkelin osiin 1 ja 2.
Vilja-Tuulia Huotarinen lukee otteen kirjastaan valoa valoa valoa
Luennon aloitti Vilja-Tuulia Huotarinen. Huotarinen on varma ja älyllinen kirjailija ja monet hänen sanomansa asiat puhuttelivat. Kuinka kirjailija on aina ensisijaisesti suhteessa teokseensa, ei lukijaan. Kirjailijan täytyy kirjoittaa tarina rehellisesti, sellaisena kuin se on, ilman ajatuksia siitä, kuka sitä tulee lukemaan. Saatoin allekirjoittaa täysin myös Huotarisen näkemyksen siitä, että rytmi, sävy ja kertomisen tyyli luovat tarinan. Sen sijaan kirjailijan väitettä siitä, että paperikirja olisi lukijalle merkityksellisempi kuin e-kirjana luettu teos en tunne omakseni. Hän arveli, että lukija saattaa kiintyä kyllä lukulaitteeseensa, mutta kiintymys itse kirjaan ei ole yhtä voimakas kuin silloin, jos sen sivut ja painon voi tuntea käsissään. Vanha lärpyskäinen lukulaitteeni on kovassa käytössä, ja vaikka olenkin kiintynyt sen tiettyihin ominaisuuksiin, kiinnyn sen sisältämiin teoksiin enemmän. Sanat ja tarinat ovat minulle henkilökohtaisesti riittävän painavia.
Huotarinen puhui paljon myös nuoren kokemuksesta tekstin lukijana. Nuortenkirjallisuuden käsite on siitä ongelmallinen, että se niputtaa ”nuoret” yhdeksi homogeeniseksi lukijakunnaksi. ”Mitä nuoret lukevat?” ei ole relevantti kysymys, sillä jokainen lukukokemus on yksilöllinen ja eroja lukijoiden välillä on paljon. Nuoruuteen ei liity tiettyä lukutapaa. Kirjan lokeroiminen ikäryhmien mukaan aiheuttaa sen, että ikäsuositukset saatetaan kokea ikärajoiksi, eikä 13-vuotias kehtaa tarttua kirjaan, jota on suositeltu 10-vuotiaille, vaikka aihepiiri ja käsittelytapa miellyttäisivät häntä yksilönä. Paikalla ollut kirjaston edustaja Merja Marjamäki huomautti myös, että usein lasten- ja nuortenkirjat sopivat monen ikäisille lukijoille, sillä niihin on sisällytetty myös ”aikuinen” taso, joka saattaa avautua vasta myöhemmin elämässä. Esimerkkinä mainittiin mm. Jukka Parkkisen Suvi Kinos -kirjat.
Turun pääkirjaston edustaja Merja Marjamäki
Valoa valoa valoa -kirjan kirjoitusprosessista Huotarinen kertoi, että hänelle tärkeää oli tuoda tarinassa esille nuoruuden elämänvoima, myönteinen, utelias suhtautuminen seksuaalisuuteen sekä nuoruuteen liittyvä kuoleman- ja elämänhalun välinen liike ja vimma. Oli tärkeää, että kirjan päähenkilöt olivat juuri 14-vuotiaita ja tyttöjä. Yleisöstä kysyttiin, eikö Huotarinen kokenut päähenkilöiden homoseksuaalisuutta ongelmallisena kirjan historiallisessa kontekstissa. Olisivatko kirjan tapahtumat voineet tapahtua 1980-luvun Suomessa? Huotarinen ei nähnyt tässä ongelmaa, sillä pohjimmiltaan kyse on kirjailijan oikeudesta kertoa tarina sellaisena kuin parhaaksi näkee. Kyseessä on fiktiivinen tarina, taideteos, jonka ei ole pakko seurata orjallisesti todellisuutta. Toisaalta Huotarinen näkee, että asiat, jotka ovat meissä aikuisissa, ovat kaikki jo olemassa myös nuorissa ja lapsissa. Tarinan kannalta kiinnostavaa on se, mitä pinnan alta löytyy.
Sen jälkeen, kun valoa valoa valoa voitti Finlandia Junior -palkinnon, julkisuudessa puhuttiin paljon siitä, mitä nuorille saa kirjoittaa ja millä tavalla. Huotarinen luki otteita muutamista 1970-luvun nuortenkirjoista, joissa seksuaalisuutta käsiteltiin nykynuortenkirjoja huomattavasti suoremmin, reteästi jopa, ja nosti esiin tärkeän kysymyksen: Mikä on muuttunut, että meidän ajassamme kahden nuoren tytön rakkaus nostattaa aikuisten kollektiivisen paheksunnan, kun 1970-luvun paljon suoremmat seksuaalisuuden kuvaukset eivät sitä tehneet[1]? Mikä nykyajasta tekee sellaisen, että aikuiset haluavat niin tiukasti kontrolloida sitä, mitä nuoret lukevat? Miksi kohu nousi juuri Mariian ja Mimin seksuaalisuuden heräämisestä, eikä vaikkapa itsemurhan ja kuoleman teemoista, joita kirjassa käsiteltiin huomattavan paljon? Kirja, kuten Huotarinen osuvasti sanoikin, on kuitenkin helppo työntää pois, jos siinä on jotain sellaista, johon lukija ei ole valmis. Toisaalta juuri valoa valoa valoa on ollut monelle nuorelle se kirja, jota he ovat lukeneet kerta toisensa jälkeen, koska se on koskettanut heitä niin syvälle.
Huotarinen korosti nuorten lukemisharrastuksessa perheen merkitystä. Nuori saa parhaan esimerkin lukemisesta kotoa. Eikä kyse ole vain siitä, että luetaan pienille lapsille. Kuinka monessa perheessä nuori näkee äitinsä tai isänsä istumassa sohvannurkassa kirja kädessä, uppoutumassa tarinaan? Kuinka monelle nuorelle kirja on itsestäänselvyys kodin arjessa? Aikuinen voi olla myös nuoren vierellä, tukena. Keskustella kirjoista, ja erityisesti niistä, jotka nuori on kokenut vaikeiksi. Mutta lukijan ja kirjan suhdetta tuskin kukaan ulkopuolinen voi ennalta määrätä tai kontrolloida.
Toisaalta lukemisesta on nuorille itselleen netin myötä tullut myös voimakkaasti yhteisöllinen kokemus. Tiettyjen kirjojen lukeminen ryhmäyttää. Fanitetaan yhdessä vampyyrikirjoja, tyttökirjoja, fantasiaa. Siinä mielessä nuortenkirjailija on ehkä kaikkiruokaisempi kuin lukijakuntansa, että hänen täytyy jo ammattitaitonsa vuoksi lukea monenlaista kirjallisuutta. Huotarinen arveli nuorten haluavan enemmän upota esimerkiksi tiettyyn genreen kerrallaan ja kuulua porukkaan.
Ehkä mielenkiintoisinta itselleni tällä luennolla oli peilata omia näkemyksiäni toiseen kirjailijaan. Missä asioissa puhumme samaa kieltä ja milloin kuljemme aivan eri polkuja. Tarinoiden kertominen on siitä erikoista, että jokainen tekee sen omalla tavallaan ja myös puhuu siitä omilla sanoillaan. Aina toisinaan tunnen olevani toivottoman riittämätön, mykkä, koska minulla ei ole sitä kokemuksen tai kirjallisuuden opintojen myötä kertynyttä sanastoa, joka useimmilla kirja-alalla työskentelevillä on. Puhun samoista asioista eri kielellä. Mutta on hienoa tunnistaa toisissa se kertomisen tarve ja riemu, joka omaakin selkärankaa jytistää.
Osa 2 löytyy täältä.
Varsinaissuomalaisen kirjallisuuden Studia Generalia -luennot ovat maksuttomia ja kaikille avoimia. Ne jatkuvat Turun pääkirjastolla koko kevään ajan ja seuraava luentokerta onkin jo tulevana torstaina 7.2. klo 17-19, jolloin aiheena on Miehiä runouden polulla, puhujina Juha Kulmala ja Henry Lehtonen. Koko kevään ohjelman näkee täältä. Luentosarjalla on myös oma Facebook-sivu.
[1] Tässä yhteydessä voinen mainita, että luennon vasta alettua salin takarivistä nousi pystyyn keski-ikäinen mieshenkilö, joka keskeytti luennon sanomalla, että hän ”tuli vain katsomaan ja oli nyt nähnyt tarpeeksi!” Ööh… Okei?
”Yleisöstä kysyttiin, eikö Huotarinen kokenut päähenkilöiden homoseksuaalisuutta ongelmallisena kirjan historiallisessa kontekstissa. Olisivatko kirjan tapahtumat voineet tapahtua 1980-luvun Suomessa?”
Kuulostaa näin äkkiseltään melko käsittämättömältä kommentilta. Ei kai kukaan kuvittele, että 80-luvulla ei olisi ollut homoja nuoria? Vai tarkoittiko kysyjä jotain muuta?
Vaikea tietenkin sanoa näin jälkeenpäin. Luulisin, että kysyjä tarkoitti koko Mimin ja Mariian tarinaa, eli olisiko tapahtumien ollut mahdollista tapahtua juuri sillä tavalla. Niin kuin Vilja-Tuulia sanoikin, kirjailijalla on vapaus kehitellä itselleen sellainen todellisuus kuin lystää. Mutta olen samaa mieltä, totta kai homoseksuaalisuutta on ollut myös 80-luvulla, lähinnä siihen suhtautuminen on ollut erilaista. Paikalliset erot ovat varmasti myös olleet vielä suurempia kuin nykyään. Kaupunki vs. maaseutu yms.
Hieno yhteenveto luennosta, joka kuulosti vallan mielenkiintoiselta. Etenkin nuo huomiot nuorten niputtamisesta yhteen kasaan ja toisaalta yhteisöllisestä lukemisesta. Paljon lukevat nuoret hakevat valtavan paljon tietoa ja vinkkejä internetistä, nuorille kirjoittavan pitäisi olla siellä läsnä.
Ja toisaalta oma mielipiteesi e-kirjanlukijoista. Suoraan sanoen olen e-kirjanlukijan tuoman mahdollisuuden myötä käyttänyt aikaa (ja rahaa) suomalaiseen kirjallisuuteen jo alkuvuonna varmaan saman verran kuin viime vuonna kokonaisuudessaan. Liioittelen vain hiukan. En muutenkaan kovin usein kiinny kirjaan tavarana, vaan nimenomaan tarinaan.
Luento oli yksi parhaista, jossa olen vähään aikaan ollut. Jos sarjan muut luennot yltävät ollenkaan samaan tasoon, jahuu!
Luulen, että e-kirjoissa on kyse ennen kaikkea tottumisesta. Ainakin omalla kohdalla näin on ollut. Kun sain ensimmäisen kerran lukulaitteen käsiini, minun piti opetella kokonaan uusi lukemisen tapa. Tuppasin kääntämään sivua liian aikaisin, koska paperikirjassa luen yleensä sivun viimeisen rivin siinä mukavasti sivua kääntäessä. Olin aivan tajuttoman ärsyyntynyt koko masiinaan. 😀 Nykyään en tulisi toimeen ilman sitä, vaikka luenkin paljon kirjoja edelleen ihan perinteisessä muodossakin. Loppujen lopuksi muodolla on merkitystä lähinnä sen kannalta, miten kirjaa käyttää. Erityisesti matkoilla e-kirja on selkeästi kätevin, mutta monet sellaiset kirjat, jotka haluan lukea uudelleen ja uudelleen, ostan myös paperiversiona kirjahyllyyn. Ja jos vaikka herää yöllä kukkumaan eikä lukulaitteessa ole virtaa. *gasp* 😉
Paperiset kirjat ovat hyviä, niihin voi pyytää kirjoittajan nimikirjoituksen ja sitten sillä voi vaikka ylvästellä naapurille tai kylänluudille. Vaikka kyllä kirjan ja tarinan voi lukea siitä näyttimeltäkin, peikkokin on kokeillut. Se näytin oli sellainen vekkuli, että se käänsi sivuja ja rupesi selittämään niille kirjoitettujen sanojen merkityksiä ihan pyytämättä. Peikko laittoi sen sitten kirjojen väliin hyllyyn oppimaan vähän tapoja.
EIkös aina sanota, että pitää tietää kenelle kirjoittaa? Murretaankos tässä nyt vanhoja myyttejä niin että kirjoittaja voi kirjoittaa tarinan ihan tarinan takia? Se on kyllä peikosta hyvä ajatus, kun sen ei tarvitse kirjoittaa mainoksia tai muita sellaisia juttuja. Vaiko miten se meni?
Ei pidä aliarvioida elvistelyn merkitystä tavaran omistamisessa. 🙂
Kyllä minusta kirjailijan pitäisi kirjoittaa tarina aina tarinan vuoksi ja antaa sitten muiden riidellä siitä, että KENENKÄS tämä kuuluu lukea ja ei ainaskaan NOIDEN! Nuorille kirjoittavan kannattaisi aina myöskin muistaa, että yksi hänen pyhistä tehtävistään tosiasiassa on korruptoida lukijakuntansa sellaisiksi, etteivät ne ollenkaan enää kunnioita aikuisten pöhköjä sääntöjä. Ainakaan niitä, jotka alkavat sanoilla ”näinhän tämä on aina tehty”, ”ei tule onnistumaan” ja ”kyllä eläinkunnassakin urokset ja naaraat”.
Mutta mitäs sen jälkeen rikotaan kun kaikki säännöt ovat jo ihan pirstaleina? Peikko luulee, että silloin tulee joku ja liimaa niistä uusia sääntöjä tai valaa ne vaikka betoniin.
Magdaleena on oikeassa.
Tarinat ovat itseisarvoja. Lukekoon ken haluaa. Tai kuulkoon, Ja voi niitä laulellakin ja tehdä niistä kuvia, eläviäkin. Niitä voi kuiskia toisille tai mennä torille huutamaan ne tuuleen, jutella niistä hiljaa laivan kannen keinuessa kansituolin alla tai palmunlehvien pään päällä. Tai lumihangellla maatessa niitä voi kertoa kasvoille putoileville lumihiutaleille ja honkapuille. Tai sitten keksiä jotain ihan uutta. Tehdä niistä vaikka sähköä ja lähettää ne johtoa pitkin maailmalle.
No mutta katsos, nuori polvi on niin kerkeää, että ne voivat sitten rakentaa maailman uusiksi. Mutta ei kaikkea vanhaa tietenkään kannata mennä kaatamaan, ainoastaan ne pöhköt jutut. Hyvistä ja viisaista asioista voi vaan ottaa opiksi. Kyseenalaistaa pitää sen takia, että osaa sitten erottaa viisaan pöhköstä. 🙂