Tosi viilee lumiukko
kerran uhosi, että:
”Olen tosi kova jätkä,
jäätynyttä vettä.
Kun mä seison tönkkönä
talvisella hangella,
töitä ois mun kaatamiseks
vaikka rautakangella.
Ei mulle kukaan mahda mitään,
tuuli eikä hankisää
Voi aurinkokin lähtee itään
kun tämä jätkä täräyttää.”

Lumiukon uhon kuuli
yks’ ilkeähkö, vinha tuuli.
Se kertoi kaiken auringolle,
jok’ on kauhee kuumakalle.
Arska otti vastaan haasteen.
Kera hirveen helleraasteen,
se elämöi ja loimotti,
hankikantoo kurmotti.
Otti pakkasniskalukon,
kunnes löysi lumiukon
auringolle uhoovan.
Sitten vasta aloittikin
loimotuksen tuhoovan!

Ukon puntti tutisi,
porkkananenä rutisi.
Mietti ukko, josko oli
tehnyt tyhmyyden.
Väärin arvioinut
lumihaban,
keston hyhmyyden.

Raaka-Arska raivona
paahtoi pihoja
meuhkasi ja mökelehti,
nosti hihoja:
”Tule kylmä, tule loska,
tule talvisää!
Pian sulaa kaikki moska,
märkä läntti jää!
Ei mulle pärjää luminuoska,
ei iske muhun pakkasruoska.
Olen Aurinko da mään,
syntynyt korkeelle,
pärjäämään.”

Niin loppui uho lumiukon
viileen sekä vihaisen,
ultraveellä sulatetun,
nuoskalumilihaisen.

Mut’ Iso-Arska Plasmapallo
taivaalla vaan säteilee,
Arskan ison vetykallon
tulipinta väreilee.
Ja kun se vihdoin mailleen lähti,
tiesi kaikki: Siinä on TÄHTI.

~~oOo~~

(Tarinassa tässä onkin karu oppi:
Kun isommilleen ärhentää,
oman nahkansa
siinä saattaa kärventää.
Ja toinenkin, ennen kuin tulee stoppi:
Esikuva totinen on teille lumiukossa
On hyvä miettiä, mitä suustaan päästää,
toisinaan.
Tai päättää joskus, kokonaan,
pitää suunsa tukossa.)