Taikamaailman maantieteestä: Nimetön laakso


Pieni taloni omenapuiden katveessa on ollut tänä talvena pitkiä aikoja hautautuneena lumikinoksen alle ja pahimpien pakkasten aikaan oveni jopa juuttui kiinni niin kovasti, että minun täytyi pysytellä päiväkausia sisätiloissa vällyjen alla ja elää melkein pelkästään pipareilla ja punaherukkamehulla. Se oli kauheaa. Kerran yritin mennä visiteeraamaan ystäviäni taikamaailmassa, mutta talvi on säikeiden toisessa päässä on ollut, jos mahdollista, vieläkin ankarampi. Yhden umpihankeen päättyneen retken jälkeen päätin suosiolla odottaa kevättä oman mökkini suojissa[1].

Helmikuun pitkinä, huurteisina päivinä käytin aikaani karttojen laatimiseen. Koska taikamaailma on laaja ja siellä on yhä alueita, joita en ole ehtinyt tahi uskaltanut tutkia, yksi kartta ei mitenkään voi kuvata sitä kokonaan. Aloitin kartoitusurakkani minulle rakkaimmasta paikasta, paikasta, jossa vietin suuria osia lapsuudestani tonttujen valvovien partojen alla[2].

Tätä pitkänomaista laaksoa (kartta alla) rajaavat sen luoteislaidalla jylhät Keijuvuoret sekä Peikkometsä ja etelässä ja kaakossa Synkän Tylsyyden Metsän laajat kasvustot. Näiden välinen alue on suurimmaksi osaksi villiintyneitä niittyjä, joiden heinä aaltoilee tuulessa kuin merenneidon hiukset ja joita reunustavat ikivanhat kiviaidat. Minulle on jäänyt epäselväksi, kuka kiviaidat on rakentanut ja mitä tarkoitusta varten, sillä niin tontut, menninkäiset kuin keijutkaan eivät ole kyenneet sitä minulle kertomaan. Joskus minusta tuntuu siltä, kuin aidat olisivat kiemurrelleet paikalle itsestään.

Laaksossa on kolme maininnan arvoista tonttukylää, nimittäin Omena, Vääräsuunta ja Otatätäniinseparanee. Seudun tärkeimmät nähtävyydet ovat Pohjaton Kaivo, jota asuttavat kaivonpeikot ovat tonttujen jatkuva riesa, sekä Kirsikkapuulehto, jonka aika ajoin tuhatpäisiksi kasvavat kummituksenpoikasten laumat ja niiden vuotuiset vaellukset Synkän Tylsyyden Metsään keräävät asiaan perehtyneitä kummitusbongareita kaikkialta maailmasta niitä tarkkailemaan[3].

Myös Keijuvuorten varjoon marmorista, kristallista ja hopeasta rakennettu Keijulinna olisi kuulemani mukaan näkemisen arvoinen. Keijulinna on kaikkien keijujen päälinna, jossa sekä kuningas Oberon että kuningatar Titania pitävät suurkeijujen hoviaan, silloin kun ovat tässä ajassa[4]. Ikävä kyllä keijujen taika on linnan kimmeltävien seinien sisäpuolella niin voimallista, etten kannusta ketään siellä oikeasti vierailemaan. Keijulinnan lähistöllä voi aina silloin tällöin tavata haahuilemassa varomattomia matkailijoita, jotka ovat joutuneet keijujen pauloihin ja unohtaneet itsensä.

Paras keino matkustaa laaksossa ovat menninkäisten kärryt. Vaeltavat menninkäiset liikkuvat sankoin mitoin tässä jostain kumman syystä nimettömäksi jääneessä laaksossa ja ottavat mieluusti matkalaisia juttuseurakseen. Aaltoilevat heinäpellot käyvät nimittäin pidemmän päälle, niin kauniita kuin ne ovatkin, perin tylsiksi. Menninkäisten kärryt ovat tietenkin nähtävyys itsessään. Ne nitisevät, heiluvat, hytkyvät, nytkyvät, karjuvat itsekseen ja päästelevät ilmaan tuprahduksina sinisiä ja punaisia savupilviä. Kaiken kaikkiaan varsin häiriintynyt… tarkoitan viehättävä näky. Mikäli joku olisi niin rohkea, että tonkisi niiden uumenia, hän voisi löytää sieltä sen hilavitkuttimen, jonka laittoi itse paikkaan nimeltä jemma vuonna keppi ja kivi. Sinne ne joka tapauksessa päätyvät, kaikki liian hyvin jemmatut tavarat. Uskokaa pois.

Nimettömän laakson tavanomaista asujaimistoa ovat siis tontut, keijut, kummituksenpoikaset ja menninkäiset, mutta ei ole lainkaan epätavallista nähdä sen taivaalla lentämässä lohikäärmettä tai paria. Ne tulevat harvoin puolta kilometriä lähemmäksi maan pintaa, mutta uskoisin tämän olevan kaikkien viittäsataa metriä alempana kuljeskelevien olioiden mielestä pelkästään hyvä asia. Ovathan lohikäärmeet ihan mukavia tyyppejä, silloin kun nukkuvat. Niiden korviavihlova karjunta sulostuttaa kuitenkin nimettömän laakson asukkaiden elämää sanoinkuvaamattomalla tavalla, herättää heidät aamuisin ja tuudittaa heidät öisin unten maille. Lohikäärmeen tuutulauluksi kutsutaan sitä, kun yksi niistä karjaisee korvasi juuressa niin, että kaadut lähimpään pöpelikköön ja heräät aamulla peukalot korvissa ilman minkäänlaista muistikuvaa siitä, miksi näin kävi. Keino on tehokas, mutta henkilökohtaisesti pidän enemmän siitä, kun Börtti laulaa minulle peikkojen versiota Roope Merirosvosta.

[1] Onneksi Börtti piti minulle seuraa. Se on kasvattanut itselleen komean talviturkin, mikä saa sen näyttämään erehdyttävästi lumimieheltä, ja olen opettanut sen pelaamaan tammea. Huonosti. Mutta tästä kerron teille myöhemmin lisää.

[2] Ne kutittivat, mutta olivat lämpimiä.

[3] Aiheesta lisää ks. Schboing&Gräegen (Pumpulipainajainen – Kummituksenpoikasten muutosta ja muutoksesta, AaVe ry:n vuosikatsaus 2010) ja aiempi raporttini Kummituksista.

[4] Keijujen tippaleipämäisestä aikakäsityksestä lisää raportissani Keijuista.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...