Tapasin Finnconissa Kirjasfäärin Taikan, jonka kanssa tuli puhetta kirjojen ääniraidoista, eli musiikista, jota kuuntelen kirjoittaessani. Musiikki yhdistyy voimakkaasti kirjoittamiseeni ja toimii samalla sekä tunnelman luojana että tekstin työstämisen myöhemmissä vaiheissa muistilappuna siihen, mitä milläkin kirjan kohtauksella halusin sanoa. Tekstiä editoidessa on toisinaan hyvä palata kappaleeseen, jota kuunteli kirjoittaessaan tarinan ensimmäistä versiota. Joskus biisivalinnoissa ei tunnu olevan mitään järkeä, ne eivät edusta mitään tiettyä musiikkilajia tai ole tietyn esiintyjän kappaleita (vaikka usein jollakin bändillä on useampia kappaleita, jotka sopivat kirjoitettuun tunnelmaan). Laulujen sanat eivät juurikaan osu yksiin tarinan kanssa ja hyvä niin, muutenhan minä vain kirjoittaisin uusiksi muiden kirjoittajien tarinoita! Mutta toisaalta, joskus niilläkin on merkityksiä ja yhtymäkohtia minun tarinaani. Tärkeintä on kuitenkin aina rytmi. Fiilis. Tunne.

Olen ollut kahden vaiheilla, julkistanko ikinä kirjojeni ääniraitoja, paristakin syystä. Ensinnäkin Kerjäläisprinsessaa kirjoittaessani en tajunnut vielä laittaa kaikkia biisejä muistiin, joten lista on vähintäänkin viitteellinen. (Muistaakseni kirjoitin nämä ylös vasta siinä vaiheessa, kun olin jo aloittanut Kellopelikuninkaan kirjoittamisen.) Toiseksi, ääniraidat ovat Ihan. Hirveän. Yksityisiä. En osaa selittää, miksi joku kappale on listalla ja joku toinen ei, vaikka olisin kuunnellut niitä samaan aikaan. Ehkä toinen resonoi tekstin kanssa ja toinen ei? Ja jos paljastan kappaleet, ohjaavatko ne liikaa jonkun onnettoman lukijan kokemusta kirjasta? ”Ah, tämä on selvästikin se kohta, jossa kuunneltiin Tapani Kansaa…” Mistä joudummekin seuraavaan johtopäätökseen: ”Argh, kirjailija kuuntelee Tapani Kansaa, en minä sellaisen kirjailijan töitä voi lukea! Kauheita korvamatoja ja kaikin puolin epäkuuleja valintoja. Ei voi olla hyvä kirja tämmöisen kirjailijan kirjoittama, ei.” Tarjotun lukukokemuksen puhtaus on minulle sydämenasia, kuten ehkä huomaatte.

Mutta seliselistä asiaan. Koska Taika kiinnostui kirjojen soundtrackeistä ja koska olen huomannut, että minustakin on hauska kuulla, mitä muut kirjoittajat kuuntelevat kirjoittaessaan, ajattelin, että voisi ehkä sittenkin olla mielenkiintoista tehdä jonkinlaista listausta jo julkaistujen Kerjäläisprinsessan ja Kellopelikuninkaan ääniraidoista. Lukumukavuuden vuoksi jaan nämä kahteen eri postaukseen.

Kerjäläisprinsessaa kirjoittaessani steampunk oli oikeastaan itsellenikin melko uusi tuttavuus. Minä ja höyrypunkki elimme neitseellistä molemminpuolisen tutustumisen aikaa, jossa borrelioosin punainen rinkula vasta odotti tulemistaan. Aloitin useimmat kirjoituspäiväni perusteista:

Professor Elementalin rykäistyä minut käyntiin siirryin Abney Parkiin, jonka sulosoinnuista I Am Stretched On Your Grave alkaa edelleen soimaan päässäni aina, kun ajattelen Kerjäläisprinsessaa.

Lovettin Eye of the Storm oli yksi niistä höyryvaikutteisista videoista, joiden fiilistä ihailin kirjoittaessani tarinan varhaisia versioita.

Yleisestä yksityiskohtaiseen: Kerjäläisprinsessa on voimakastunnelmainen tarina, jossa nuoret päähenkilöt joutuvat kohtaamaan sen tosiasian, että heidän lapsuutensa on loppumassa ja että se tapahtuu aivan liian pian. Eletään satujen aikaa, jossa päähenkilön on kuljettava läpi synkän metsän, läpi taistelutantereen ja tehtävä se yksin. Tarvitsin musiikiksi jotain eeppistä, jotain legendaarista, jotain, jossa on lähes lapsenomaista kauhun tunnelmaa. Tarvitsin Teräsbetonia.

Näin jälkeenpäin ajatellen Kerjäläisprinsessan päällä tuntui koko kirjoitusprosessin ajan leijuvan aivan omanlaisensa kasari-sankari-tukkahevimeiningin mahtipontinen pilvi. (Näkyykö se tekstissä, pohtii kirjailija nyt. Hmm.) Toisinaan Nightwishattuna nykyaikaan.

Taistelukohtauksiin tarvitsin hieman miehistä mörinää ja alakuloa. Tämän avulla käveli kuulkaa eräskin automaton kiviseinästä läpi.

http://www.youtube.com/watch?v=l8BRbM52gpc

Mutta Kerjäläisprinsessan loppukohtauksessa, linnan sortuessa sankareidemme päälle, saattoi usealla, minulle hyvin olennaisella spirituaalis- ja kirjallismerkityksellisellä tasolla soida vain yksi kappale. Ei ollut muita vaihtoehtoja.

Gigi-raukka. *Snif* Mutta tästä on hyvä jatkaa. Kellopelikuninkaaseen!