Herra Pieru Kikkara kerran Saharassa
Yksinänsä tuhnutteli autiossa maassa
Yksin, aivan yksin se illoin itkeskeli
Ja ihan ypöyksinään se leijaa lennätteli

Se poppareita paukutteli,
Illoin ilmavoivotteli
Ei ymmärtänyt pieru tuo
Miks’ kukaan tullut ei sen luo

Vaan kerran takaa erään dyynin
Löysi pieru neidon fiinin
Lunta oli neidon tukka,
aurinkoinen posken nukka
kokovihreään samettiin
neidon uuma peittyi niin

Pieru vallan vihelsi:
”Nyt rakastua taisin!
Ennen minä pahimmalta täällä aina haisin!
Vaan aah ja uuh, voi ihastusta,
On neidon henki oksennusta!”

Päivänkakkara kihersi,
kiitti sekä kumarsi
”On minustakin hienoa
Löytää toinen haiseva.
Näen, että olet vainen
herraskainen lemu
Söör Kananmunahaisuainen,
oothan mulle kamu?”

Kukka suukon suikautti,
ja istui sylityksin
Pieru siihen rupsautti:
”En enää ole yksin!”

Niin Herra Pieru Kikkara
ja neiti Päivänkakkara
siitä lähtien,
niin hellästi kuin taisivat,
Saharassa haisivat
alla tähtien.