Olipa kerran pieni näkertäjähiiri. Se näkersi keksejä ja juustoja, sokeripaloja ja kuivia leivänkannikoita. Se näkersi palapelejä ja pahvilaatikoita. Mitä vain se edessään näki, sitä se ennen pitkää myöskin näkersi.

Näkertäjähiiri oli iloinen hiiri. Se puikahteli esiin pienistä koloista ja juoksenteli seinän vieriä ja joskus se nosti pienen vaaleanpunaisen nenänsä korkealle ilmaan ja haisteli kaikkia maailman ihania hajuja.

Se oli ihan pieni ja hiljainen hiiri. Mutta kun se joskus jotain sanoi, se sanoi: ”Piip”. Jos se oli iloinen, se sanoi iloisesti: ”Piip”. Kun se oli surullinen, sen ”Piip” oli kovin surullinen ”Piip”. Ja toisinaan se sanoi ”Piip!” ihan vain siitä ilosta, että se sai nuuskia nurkissa ja näkertää keksiä ja sanoa maailmalle ”Piip!”

Kun näkertäjähiiri palasi retkiltään kotiin, sen ikioma äitihiiri odotti sitä ovella. Äitihiiri kysyi siltä, oliko sen päivä ollut mukava ja oliko se näkerrellyt paljonkin ja oliko se muistanut nuuskia kaikkia maailman hajuja. Silloin pikku näkertäjähiiri kiipesi äitinsä syliin, teki itsestään aivan pikkuruisen mykkyrän, väpisytti viiksiään ja sanoi onnellisena: ”Piip!”

Sen pituinen se.

Tämä satu on omistettu pienelle Näkertäjähiirelle.