Minä vihaan kuolemaa 4


Vihaan. En tarkoita sitä, että kuolema on surullinen asia (vaikka se on sitä). En tarkoita sitä, että on inhottavaa, kun ihmiset, eläimet, asiat kuolevat (vaikka se on sitäkin). En tarkoita pelkoa kuolemaa kohtaan. En pelkää omaa kuolemaani (vaikka toivon eläväni pitkään ja onnellisena). Ei. Minä tunnen syvää, vankkumatonta, henkilökohtaista kaunaa kuolemaa kohtaan.

Kuolema on kaiken loppu.

Toisinaan kadehdin uskovia. Haluaisin uskoa, että kuoleminen on vain välipysäkki matkalla jonnekin parempaan. Että tämä elämä ei olisi kaikki, mitä meillä on. Mutta minkäpä minä aivokemialleni mahdan. Minulle elämä on tässä ja nyt, ja kun se on ohi, se on todellakin ohi.

Minä vihaan kuolemaa.

Kuolema on mahdollisuuksien vastakohta. Kuolema vie potentiaalin. Ei koskaan enää ”Mitä jos…?” vaan aina vain ”Ei koskaan enää”. Ihmisen kuolemaan päättyy kaikki se, mitä olisi voinut olla sen ihmisen kohdalla ja sen ihmisen kanssa. Taloja, jotka muuttuvat uusien asukkaiden myötä toisiksi. Puhelinnumeroita, joista ei enää soiteta; keskusteluja, joita ei käydä; käsiä, joista ei koskaan enää pidetä kiinni. Halauksia, jotka ilman toista ovat vain tyhjää ilmaa käsien välissä. Siksi minä vihaan kuolemaa. Se riistää minulta kokonaisia tulevaisuuksia. Toki elämä jakaa runsaalla kädellä sitä samaa, mitä kuolema ottaa, mutta ei aivan samaa. Ei koskaan enää täysin samaa.

Aikuisena joutuu kohtaamaan kuoleman kädestä päivää. Mitä vanhemmaksi kasvaa, sitä tutummaksi se tulee. Minä vihaan sitäkin, että se on tullut tutuksi. Useimmat ihmiset eivät ymmärrä, miksi kuolema herättää minussa ensisijaisesti raivoa. Miksi tahtoisin seisoa ukkosmyrskyssä kallionkielekkeellä ja heristää nyrkkiä kuolemalle, huutaa sille häiriintyneitä solvauksia ja ravistaa sen astraaliruumista. Aikuisuuteenhan kuitenkin kuuluu seestyminen, asioiden hyväksyminen, mielenrauha menetysten suhteen.

Minä en ole aikuinen. En tässä suhteessa. Teen surutyöni niin kuin kiltti tyttö, mutta ei, sori, en tyynny. Mitä kuolemaan tulee, tulen aina olemaan kiukutteleva pikkulapsi, joka polkee jalkaa lattiaan ja huutaa: ”EI!”

En tule koskaan tekemään sovintoa kuoleman kanssa. Tehkää te muut, jos pystytte.

~oOo~

Kirjailija Terry Pratchett kuoli tänään. Hänen elämänsä antoi minulle monia ihania, nauruntäyteisiä lukuhetkiä.

Hänen Kuolemansa on ainoa kuolema, jonka koskaan tulen hyväksymään ja jota tulen aina ajattelemaan hellyydellä.

Kiitos kaikesta, Terry Suuri.

Terry_Pratchett_2005

Lähde: Wikimedia Commons

 

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...

4 ajatuksia aiheesta “Minä vihaan kuolemaa

  • Korppi on oikeus

    Kiintoisaa, minä pelkään kuolemaa. Pelkään sitä, koska en tiedä mitä sen jälkeen seuraaa (toki kuolemassa pelottaa myös siirtymä, se voi olla varsin tuskallinen). Pahin painajaiseni on, että tietoisuuteni jatkaa olemassaoloaan senkin jälkeen. On lohdullista ajatella, että kaikki todella päättyisi. Olisin kivun, ilon, tuskan ja nautinnon tuolla puolen. Se todella olisi ikuista lepoa. Mutta kenties en koskaan kuole, ja elämäksi kutsuttu painajainen ei koskaan pääty. Jos on olemassa helvetti, voin kuvitella päätyväni sinne. Taivasta on vaikea kuvitella, kuinka voisin kestää tietoista olemasssaoloa ikuisesti? Jälleensyntymäkin olisi helvettiä, syntyä nyt yhä uudelleen ja uudelleen tähän kärsimyksen lihamyllyyn.

    Minulle kuolema on vapauttaja. Samaistun tosin uskonnollisiinkin näkemyksiin, esimerkiksi ajatus rakkaimpiensa näkemisestä vielä kerran on lohdullinen. Tuskin haluaisin siltikään jatkaa olemassaoloani ikuisesti. Kaiken olisi parasta olla väliaikaista. Kauneuskin syntyy usein sen lyhytikäisyydestä, mutta silti kaipaamme pysyvä kauneutta ja pysyvää olemasssaoloa. Minäkin teen tätä, haluaisin uskoa johonkin ikuiseen. Ja että tuolla puolen olisi jotain parempaa, ettei tässä olisi kaikki. Myös minä kadehdin uskovaisia välillä, vaikka mielenlaadultani uskovainen olen oikeastaan minäkin.

    Mutta vihatako kuolemaa? Ymmärrän kyllä pointtisi, itsekin haluaisin tehdä ja kokea niin paljon. Tiedän, ettei aikani tule riittämään kaikkeen, jotain jäisi tekemättä. Ehkä buddhalaisilla on kaikkein fiksuin lähestyminen, he yrittävät kuolettaa elämänhalunsa siinä määrin, että ovat kuolemalle aina valmiita. Itse taidan kuitenkin olla liian nautiskelija, että pystyisin moiseen. Aina jäisi nälkää. Sanoin elämää aiemmin painajaiseksi, mutta tiedän itsekin ettei se ole niin. Elämä on myös kaunis ja mielenkiintoinen. Silti tervehtisin kuolemaa ilolla. Ja en tervehtisi. Haluaisin syödä ja säilyttää kakun. Ihan mälsää, miksei ole taikuutta?

    Emmä tiedä mitä mä ajattelen elämästä ja kuolemasta. Puhun vain ristiin, haluan ja en halua. Taidan olla liian kakara vielä.

    Mutta näin niitä ihmisiä lähtee, juuri äskenkin lähti Mr. Spock. Monet näistä elävistä legendoista ovat jo siinä iässä, että on aika.

    • Magdalena Hai Artikkelin kirjoittaja

      Minulle ajatus omasta kuolemastani on oikeastaan aika yhdentekevä. Se tulee joskus ja kaikki loppuu, minun osaltani. Toki toivon, että kuolema tulisi mahdollisimman myöhään ja mahdollisimman miellyttävässä paketissa. Mutta parasta, mitä voin tehdä, on elää sellaisella tavalla, että olen nauttinut, tehnyt, nähnyt, siinä määrin, ettei minun tarvitse liiemmin katua tekemättömiä asioita.

      Vihaan kuolemaa, koska se vie minulta ihmisiä. Ihmiset ovat tärkeitä. Kuolema on suuri varas.

  • Artemis Kelosaari

    Minusta nimenomaan kaiken väliaikaisuus ja katoavaisuus saa meidät huomaamaan, kuinka arvokkaita asiat ovat – omat kokemukset, toiset ihmiset, eläminen itse. Olen edellisen kommentoijan kanssa samaa mieltä siitä, että on parempi jos kuolemanjälkeistä elämää ei ole. Parempi on, jos kaikki vain loppuu kerralla ja sitten saa vain levätä. Se on minusta jopa niin kaunis ja lohdullinen ajatus, että se voi auttaa käsittelemään surua siinä missä uskonnollisuuskin.

    Toisaalta kirjailijat ja muut taiteilijat elävät ikuisesti teoksissaan. Oli klisee tai ei.

    • Magdalena Hai Artikkelin kirjoittaja

      ”Minusta nimenomaan kaiken väliaikaisuus ja katoavaisuus saa meidät huomaamaan, kuinka arvokkaita asiat ovat – omat kokemukset, toiset ihmiset, eläminen itse.” Kyllä vain.

      ”Toisaalta kirjailijat ja muut taiteilijat elävät ikuisesti teoksissaan.” Tämä on yksi niistä syistä, miksi kirjoitan. Ei ainoa syy, eikä millään muotoa tärkein. Mutta osa minusta todellakin haluaa jättää jäljen. Edes jonkinlaisen.

Kommentointi on suljettu.