Metodikirjailija 6


Minulla on oma tapani tehdä asioita. Pää edellä. Syvälle sukeltaen. Kokonaisvaltaisesti huomio olennaisessa, eikä missään muussa. Tiedän tämän hyvin. Viimeaikaisten tapahtumien valossa on mahdollista, että teen sitä vielä suuremmassa määrin kuin olen tähän mennessä ajatellut.

Tapasin eilen eräissä julkkareissa Kariston supertyylikkään kustiksen Pirtan, jonka kanssa jaan intohimon kauniisiin vaatteisiin. Pirta näki uuden hiustyylini (josta lisää myöhemmin) ja kysyi, liittyykö se mitenkään käsillä olevaan kirjoitusprojektiin. Nauroin, että eeiii tietenkään, ihan muuten vain päätin vaihtaa tyyliä juuri nyt.

Jälkeenpäin jäin miettimään.

Aloin harrastaa steampunkia samana syksynä, kun aloin kirjoittaa Gigi ja Henry -sarjaa. Steampunkin harrastaminen ja sen kirjoittaminen ovat omassa mielessäni kaksi eri asiaa. Toinen on työtä, toinen hupia. Toisaalta työni kirjailijana on myös hyvin pitkälle hupia. Ja vielä: Hupi voi tukea kirjailijan työtä. Mutta ihan eri juttuja. Iii-han eri.

Gigi ja Henry -sarjan kirjoittamisen aikaan olen näyttänyt mm. tältä:

Kuva: Ki Ruusuvuori

Ja tältä:

Kuva: Ki Ruusuvuori

 

Ja tietenkin tältä.

ihmissusi2

 

Sitoudun päänsisäisiin prosesseihini kiistatta fyysisesti. Minulla on kaksi tatuointia, jotka liittyvät suoraan kirjoittamiseeni, ja yksi, joka liittyy siihen välillisesti.

 

gigi

Tämä ei jätä paljon tulkinnanvaraa.

 

Minulla on myös unelma, että jonain päivänä kirjoitan yhden täydellisen virkkeen. Niin täydellisen, että voin tatuoida sen ihooni. En ole vielä niin hyvä kirjailija. En ole kirjoittanut yhtään täydellistä virkettä.

Työstän parhaillani tekstiä, jossa on tyttö. Aika tavallinen tyttö, mitä nyt toisesta ulottuvuudesta, eikä oikeastaan edes ihminen. Mutta sanotaan, että omissa ympyröissään hän on tavallinen tyttö. Hänessä on yksi pieni juttu kyllä. Hän vaihtaa väriä.

Mistä palataankin uuteen tukkaani. Minulla on ollut joulun jälkeen projekti. Ystäväni tuntevat sen nimellä Operaatio Ponitukka. Operaatio Ponitukka tarkoittaa käytännössä sitä, että kyllästyin totaalisesti tummiin hiuksiini, jotka olivat aina vain tummat ja roikkuvat ja pläääääh, kuinka tylsää!!! Harkitsin irokeesia, mutta kanssakirjailijani J. S. Meresmaa ja Anni Nupponen rokkaavat jo sitä tyyliä varsin tehokkaasti. Molemmat ovat myös minun laillani osuuskummajaisia, joten olisi ollut ehkä liikaa, jos olisimme liittyneet kaikki yhtä aikaa keesikerhon jäseniksi. Miten meidät olisi enää erottanut toisistamme?! Piti laittaa alulle suunnitelma B. Aloitin työlään ja pitkällisen värjäysmayhemin.

Vessaselfiet on ihan parasta.

 

Sen tuloksena hiusvärini on vaihtunut parin kuukauden aikana keskimäärin kerran puolessatoista viikossa, variaatioina mm. ketunpunainen, metallivadelma ja omituinen, joskin hauska pieni vaihe, jossa minulla oli tukka puoliksi harmaata ja puoliksi punaista. Ääripäinä luonnollinen tummanruskea värini (yllä) ja nykyinen pastellisävyinen pinkki/kupari (alla). Vaaleampaan, epäluonnollisempaan (ja ennen kaikkea ponimpaan!) suuntaan ollaan menossa. Ih-hah-haa.

ponitukka-pinkiepie-pieni

Männä kuukausina olen siis pyrkinyt vaihtamaan väriä kuin levoton kameleontti. Samaan aikaan, kun kirjoitan tytöstä, joka tekee samaa… Hmmm.

Valitan kavereilleni kärsiväni myös yleisemmästä tyylikriisistä. Olen pukeutujana hieman skitsofreninen. En ole missään vaiheessa ”löytänyt omaa tyyliäni”, vaan käynyt 10 vuoden sisään läpi vintage-tyylejä 20-luvulta 50-luvulle, heittänyt sekaan hieman rockabillyä ja höyrynnyt siitä takaisin 1800-luvulle. Jotain gothic lolitaan vivahtavaakin on tullut kokeiltua. Kaikki tyylisuunnat ovat jättäneet jälkensä vaatevarastooni. Kaikki niistä tuntuvat nyt hieman… mjääh… vanhoilta. Klassinen ”kaappi täynnä vaatteita, eikä mitään päälle pantavaa” -probleema siis.

Haluaisin muuttaa tyyliäni pikkuhiljaa… en tiedä… ehkä hivenen punkimpaan suuntaan? Mutta ei ihan perinteistä, ei mitään suoraviivaista, eikä missään tapauksessa mitään sellaista, joka näyttää siltä kuin haluaisin olla ”foreva 21”. (Jos näin joskus käy, saatte lyödä minua kumikanalla. Vastoin yleistä luuloa ja naistenlehtien propagandaa kolkytjarisat-naiset eivät halua näyttää kaksikymppisiltä, he haluavat näyttää itseltään.) Mutta kuitenkin jotain… Tarvitsen jotain muuta. Jotain uutta.

Olen tällä hetkellä syvästi rakastunut Kaukoitään. Kiinanmeren ympäristön maiden moderni kaupunkikulttuuri (se, mitä olen ehtinyt siitä nähdä: Liian vähän!) on tyylillisesti upeaa. Länsimaiset vaikutteet sekoitetaan aasialaisen tyyliin hauskoilla, häkellyttävillä ja omaperäisillä tavoilla. Muutenkin Aasiassa on mahtavaa ja ihmiset ovat ihania ja kauniita ja haetaas Googlesta ”Tokyo street style”…Hee-eiii Harajuku! (Miten niin innostun helposti?) Vähänkö haluaisin nyt Japaniin. Sieluni ravitsisi itseään sikäläisellä estetiikalla niin, että tuskin edes tarvitsisin oikeaa ruokaa. Paitsi että rakastan sushia. *huokaus*

Näitä pohdin. Omassa elämässäni. Yksityisesti. Mutta kerroinko jo, että kirjallinen kameleonttini on punk-tyttö, että kirjoitusprojektini inspiraatiokuvat ovat lähes poikkeuksetta manga- ja animetyyliä, että soundtrackilta löytyy runsaasti tällaista tavaraa:

K-pop, ei niin salainen paheeni… Halloo. Haluan G-Dragonin, Block B:n (se punainen takki!) ja 2ne1:n vaatekaapit käyttööni. Asap. Pronto. (Haluan myös aasialaisen ruumiinrakenteen, jotta vaatteet näyttävät yhtä hyvältä minun päälläni kuin k-poppareiden.)

Niin että liittyykö tämä kaikki työn alla olevaan tekstiin? Jaa-a. En ollut ajatellut, että henkilökohtaisilla hiuskokeiluillani tai tyylikriiseilyilläni olisi ollut yhteyttä käsillä olevaan kirjaproggikseen. Että minäkö manifestoisin kirjallista, älyllistä urakoimistani näin konkreettisella, fyysisellä tavalla omassa henkilössäni? Yllättävää. Tai onhan siinä tavallaan järkeäkin. Olette varmaan kuulleet metodinäyttelijöistä? Nyt kun asiaa mietin, epäilen vahvasti olevani metodikirjailija.

Punk chic -valaistumista odotellessa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...

6 ajatuksia aiheesta “Metodikirjailija

  • Calendula

    Jes. Pop.

    Jotain muita kannustavia sanoja. Hienoa. Saa olla metodikirjailija.

    Itse olen joskus valitellut sitä, kuinka en näytä varteenotettavalta kasarirokkarilta… Sillä ei ole mitään tekemistä pöytälaatikossa muhivan kässärin päähenkilön kanssa. Ei. Ole.

    • Magdalena Hai Artikkelin kirjoittaja

      Ongelmahan on siinä, että jos joskus kirjoitan kirjan zombeista, alan kuolata ja raahata jalkojani. 🙂 Tällainen tuuliviiripukeutuja kuin minä olen, ei ole koskaan uskottava mikään. Tyylillisesti. Mutta on aina mielenkiintoista huomata, miten kuuppa toimii omia aikojaan.

    • Magdalena Hai Artikkelin kirjoittaja

      Kiitos, niin minustakin! Hauska olla välillä pinkkipää. 🙂

  • Joku

    Haluaisinpa päästä seuraamaan miten pääsi l. kuuppasi toimii. …tai niinhän minä näköjään pääsenkin. 🙂

    Kiitos siitä.

    ”Ongelmahan on siinä, että jos joskus kirjoitan kirjan zombeista, alan kuolata ja raahata jalkojani.”

    Buah. 😀

    • Magdalena Hai Artikkelin kirjoittaja

      Ajatukseni ovat teidän, armas Joku. *tekee hovikumarruksen ja kaatuu nenälleen*
      .
      .
      .
      *hiipii nolona pois*

Kommentointi on suljettu.