Facebookissa on kiertänyt viime aikoina tämä video.
Juu, koskettava tarina toki. Varmasti kohdallaan osalle ihmisistä. Mutta tiedättekö, mikä minua siinä ärsyttää?
Jätetään tällä kertaa huomiotta, että tuollaiset pätkät ovat ihmisten syyllisyydentunteilla ratsastavaa peukkuschaibaa, joka tahallisesti väärinymmärtää internetin luonteen ja merkityksen nykymaailmassa. Ei edes mainita sitä. Otan tällaisista jutuista henkilökohtaista lämpöä siitä syystä, että:
Minä olen sosiaalisesti kömpelö introvertti ja some on minun haarniskani.
Erinomainen selitys introvertille luonteelle löytyy tästä linkistä (englanninkielinen sarjakuva). Jos asia kiinnostaa, voitte lukea myös tämän, tämän ja tämän jutun.
Minun kohdallani introverttius tarkoittaa mm. näitä asioita:
- Jännitän sosiaalisia tilanteita. Eikä se ole mitään hassua ”hihhih, hän punastuu” jännitystä, vaan seisomista suljettujen ovien takana ja kyvyttömyyttä koputtaa. Punastuminen, pah. Ei tunnu missään.
- En aina tajua, miten ihmiset toimivat. En ymmärrä vihjeitä, tai ymmärrän ne väärin.
- Saatan itse käyttäytyä tavalla, joka vaikuttaa muista kummalliselta tai epäkohteliaalta. Jos vilkuilen teidän seurassanne ovea, se ei johdu siitä, että te kyllästyttäisitte minua tai en pitäisi teistä. Etsin vain pakotietä sen varalta, että hamsterinkuplani puhkeaa.
- Vaikka toisinaan väsynkin ihmisiin. Mutta hei, ei se johdu teistä, se johtuu minusta. Oikeasti. *Lohduttaen taputtaa lukijaa päähän*
- Koska käytän kaiken energiani ihmisten keskellä siihen, että käyttäytyisin sosiaalisesti hyväksytyllä tavalla, en useinkaan muista tapaamiani ihmisiä jälkeenpäin. Nimiä, kasvoja… Mitä jännittävämpi tilanne, mitä enemmän ihmisiä ja mitä väsyneempi olen, sitä suurempia aukkoja muistiini ilmaantuu. Saatan onnistua kiinnittämään tietyn ihmisen tiettyyn paikkaan, mutta jos tapaan hänet myöhemmin jossain muualla… ”Woaah, kukas sinä nyt sitten olet?!” Tämä tekee verkostoitumisesta perin hankalaa.
- Keskustelen aina mieluummin yhden kuin useamman ihmisen kanssa yhtä aikaa. Keskustelun seuraaminen suurissa, hälisevissä ihmisryhmissä on hankalaa, koska puhe puuroutuu stressaantuneissa jyrsijänaivoissani, ja joudun ponnistelemaan pelkästään, että kuulisin, mitä sanotaan. Pidemmän päälle se tuntuu siltä kuin uisin keskellä järveä kolmatta tuntia putkeen. Ranta tuntuu olevan kovin kaukana.
- En tutustu helposti uusiin ihmisiin. Kasvotusten.
- Koska en ole aktiivinen yhteydenpitäjä, jopa vanhojen ystävyyssuhteiden ylläpitäminen saattaa toisinaan olla vaikeaa.
Toisaalta introverttius tarkoittaa myös näitä:
- Pidän syvällisistä, kahdenkeskisistä keskusteluista.
- Sallin myös muille paljon kömpelyyttä ja omituista käytöstä. Omasta kokemuksesta tiedän, että joskus (järkevien) puhuminen on vaikeaa.
- Vaikeat asiat -> Kova harjoittelu -> Kasvavat taidot. Uskon tähän ihan aidosti. Olisittepa nähneet minut parikymppisenä. Phiuh, mikä pölö.
- Olen taipuvainen keräämään ympärilleni tiiviin ”lauman”: Lämpimän piirin ihmisiä, joita yhdistää rentous, avoimuus ja aito halu olla yhdessä.
- Olen kotikissa. Viihdyn kotona. Minulla on hirveän hauskaa, kun kääriydyn peiton sisään, syön suklaata ja luen Ylpeyttä ja ennakkoluuloa ännännettä kertaa.
En ole sinällään epäsosiaalinen. Pidän ihmisistä ja ihmisten kanssa toimimisesta. En ole flegmaattinen. Päinvastoin, minulla on päästäisen elintavat ja itsesäätelykyky, minkä takia tykkään tehdä asioita nopeasti ja intensiivisesti. Kaikkimullehetinyt(ennenkuinunohdan).
Tähän ikään mennessä olen toki oppinut ja saanut itsevarmuutta sosiaalisissa tilanteissa toimimiseen. En ole enää vuosiin käynyt puhelinkeskusteluja etukäteen päässäni. Koputan rohkeasti oviin. Käännän kahvoja. Näyttelen ekstroverttia siinä määrin onnistuneesti, että useimmat kohtaamani ihmiset eivät edes tajua, että olen simpukka enkä perhonen. Mutta olen myös ymmärtänyt sen, että joitain asioita minussa ei voi muuttaa. Ei todella. Mikään määrä harjoittelua ja tsemppaamista ei muuta minua ekstrovertiksi. Ulospäinsuuntautuneisuudessa olen – ja tulen aina olemaan – teeskentelijä.
Mutta nämä tunnehöttövideot, jotka syyllistävät ihmisiä sosiaalisen median (blogit, Fb, Twitter, Tumblr jne) käytöstä ja tekevät siitä jotenkin irrallisen osan muusta elämästä… En jaksa.
Some on minusta aivan mahtava asia. (Kukaan ei varmaan arvannut tätä ihmisestä, jolla on pelkästään puolifiktiiviselle kirjailijapersoonalleen kaksi nettisivua, Facebook-, Twitter-, Pinterest– ja Goodreads-tilit? Unohdinko jotain? 😀 )
Some on ihana, koska netissä
- voin valita, mihin keskusteluihin osallistun ja milloin.
- minun ei tarvitse reagoida heti, vaan voin pohtia rauhassa, mitä kulloinkin sanon.
- voin tarkistaa jälkeenpäin, mitä tuli sanottua ja kenelle.
- voin reagoida pelkästään näyttämällä peukkua.
- kukaan ei paheksu, vaikka istun hiljaa nurkassa ja tuijotan.
- kun sosiaalinen kanssakäyminen riisutaan kehonkielen hälinästä ja se tapahtuu pelkästään sanojen kautta, olen toh-del-la-kin omalla mukavuusalueellani.
Some vaatii toki heittäytymistä, mutta se on sellaista heittäytymistä, joka tuntuu luontevalta. Tähän mennessä some on antanut minulle:
- Uusia ystäviä. Tarkoitan nyt ihmisiä, joista on tullut ystäviä myös oikeassa elämässä.
- Vanhoja ystäviä. Ihmisiä, jotka olin kadottanut jonnekin matkan varrella.
- Töitä.
- Näkyvyyttä kirjoilleni. Olisihan se surullista, jos kukaan ei edes tietäisi, että ne ovat olemassa.
- Harrastuksia. Steampunk? Hyvin vahvasti internet-ilmiö.
- Elämyksiä. Nauran vähintään kerran päivässä ääneen. Somen kautta olen päässyt myös tekemään asioita, joita en muuten olisi tullut edes ajatelleeksi.
- Kanavan ilmaista itseäni ja olla osa maailmaa tavalla, joka tuntuu hyvältä.
Toki netti vie joskus liikaakin minun aikaani, ja minua jos ketä harmittavat Facebookin alati vaihtuvat yksityisyysasetukset ja Twitterin säälittävä merkkimäärä. Sekin ärsyttää, että minusta kerätään kaiken aikaa tietoja ja niitä myydään firmoille, jotka mainostavat kasvonkohotuksia ja lonkkaproteeseja (Saattaa näet olla, että olen kertonut muutamassa paikassa ikäni hieman… yläkanttiin).
Mutta ei siitä mihinkään pääse, ilman sosiaalista mediaa minun sosiaalinen elämäni olisi aika
Ilman somea te olisitte jääneet paitsi tästäkin levottomasta giffistä, jonka tein eilen joutessani. Tiedättehän, siellä oikeassa elämässä. Missä tein oikeita asioita.
Kuten kakkua
ja PowerPoint-esityksiä.
En voi sille mitään. Aina, kun joku sievistellen käskee toisia menemään pois netistä todelliseen maailmaan, tutustumaan ihmisiin ja tekemään oikeita asioita, minua ärsyttää aivan tolkuttomasti. Kerrankin ihmisten välisen kanssakäymisen muoto, jossa olen kotonani, jossa saan helposti kontaktin vieraampiinkin tyyppeihin, joka ei väsytä tai kyllästytä minua, ja sitten se onkin jotenkin… VÄÄRIN? Epätodellista? Ei hyvä ihme. Mitä ekstroverttien hapatusta tämä on?! Antakaa minun olla! Antakaa minun peukuttaa ja ripotella hymiöitä seinillenne! Antakaa minun olla pinnallinen! Minä tykkään teistä ihmiset, mutta en minä halua herranjesta teitä joka päivä nähdä. (Paitsi somessa, kun voin tehdä sen hiljaa ja omassa tahdissani.)
End rant. Drink coffee. Cyborg-brain overload. ***
PEUKUTAN TÄTÄ POSTAUSTA!
Hyyymiöööö! 🙂
Aika loiskahdus, tuli paljon pärskeitä 🙂 Peikko menee aina puun taakse piiloon, kun se ei jaksa olla kiltti tai muuten. Nyt se tuli olemaan samaa mieltä Magdalenan kanssa. Hämähäkit, jotka kutovat verkkoja, ovat aika veitikoita. Ja verkkoja myöten pääsee vaikka minne.
Minä pärskyn ja pärisen, kun ärsyttää. 🙂
Kylläpä oli kuin omasta kynästä. 🙂 Onhan tuossa joku idea ollut videon takana, mutta ei jaksa sikäli niin ymmärtää. Minun elämä olisi melko ”olematonta” ilman facebook-kontakteja. Videon takana täytyy olla ihminen, jolle on luonnollista mennä ulos ja tutustua ja ei ymmärrää, että se ei ole kaikille mahdollisuus. Minä joudun puhelimella soittaessakin kirjoittamaan kaiken ylös, koska pelkään, että kaikki tiedot pollassa katoaa kuin delete-napilla, kun lopultakin saa aikaiseksi painaa sitä vihreä luuria.
Juu, samaa arvelen. Ekstrovertille voi olla vaikea ymmärtää, että netissä introvertti voi vasta olla oma itsensä. Kyllä hiljaisellakin on asiaa ja mielipiteitä, mutta siellä oikeassa maailmassa hän jää usein äänekkäämpien jalkoihin.
Minäkin teen listoja, jos joudun soittamaan vieraalle ihmiselle ja muistettavia asioita on enemmän kuin yksi. 🙂
Luulen että viihtyisit hyvin Fb:n INFP ryhmässä. Siellä meitä omituisia otuksia on jo reilut 13,000. Omalla kohdallani tuo ryhmä on hyvin pitkälti syrjäyttänyt muun somen.
Hmm. Minä olen useimpien testien mukaan INTJ.
http://media-cache-ec0.pinimg.com/736x/27/45/b5/2745b5f8198e33f973a61d02479f2b23.jpg
Ettekö te alkaisi pelkäämään, että minä syön teidät? 🙂
Vai semmonen? Itsekin taidan olla ENFP, mutta tuolla INFP ryhmässä olen silti tuntenut oloni kotoisimmaksi 🙂
Ping-pong. Osittain tämän ”keskustelun” ohjaamana päädyin uudelleenmäärittämään itseni INFJ:si. Hitsiläinen. 10 kuukautta jo mennyt tämän(kin) asian selvittelyyn 🙂 ps. luen parhaillaan myös ekaa Gigiä. Tai en parhaillaan, mutta jahka loikkaan taas kauemmaksi tästä koneelta.
No niin. Näin se netti estää meitä tekemästä sitä, mikä on oikeasti tärkeää. Hus pois täältä ja katse kirjaan!
Tuo video ärsytti minua, koska se antaa kuvan, että kun lopettaa sometuksen, saa palkkioksi tyttökaverin. Kaikille ei perhe ja lapset edes ole unelmaelämää.
Jos minä en olisi koskaan somettanut, en tuntisi parhaimpia kavereitani enkä eksyisi vähintään kerran kuussa johonkin miittiin tapaamaan muita introvertteja 🙂 Miitit ovat niin kivoja, koska niillä on yleensä joku yläotsikko, joten tietää ainakin vähän, mistä voi jutella.
On tuossa videossa kuitenkin myös pointteja. Joskus ärsyttää, kun huomaa olevansa kahvilla älypuhelimen kanssa, kun kahviseura räplää puhelinta koko ajan.
Totta, tunnen noita ihmisiä ja pidän toisaalta itse huolen, etten ala räpläämään puhelinta kesken keskustelun. Se on kauheaa. Facebookia en käytä puhelimen kautta juuri sen takia, että kiusaus saattaisi muodostua liian suureksi.
Minä en olisi ollut Mikon kanssa 12 vuotta, ellemme olisi aikoinaan tavanneet ja tutustuneet pelifoorumin miiteissä. Mikä hirvittävä kombo: hulluiksi tappajiksi ihmisiä kouluttavat videopelit JA sosiaalinen media!!!
Niin vakka psykomurhaajansa valitsee… Vai miten se meni? 😀
Hyvin olet kirjoitanut introverttiydestä sen, mitä itsekin siitä ajattelen ja koen. Allekirjoitan kaikki väitteesi.
🙂
Extrovertti täällä hei! Suorastaan rakastan isoja ryhmiä, jossa voi sukkelasti lennähtää porukasta ja keskustelusta toiseen, tavata uusia ihmisiä ja esiintyä ja näyttäytyä. Verkostoituminen, ah!
Mutta miten ihmeessä niihin kaikkiin viiteenkymmeneen ihmiseen, jotka eilen tapasin, voisi edes pitää yhteyttä myöhemmin ja kuinka jokaisen voisi edes muistaa, ellei tapahtuman jälkeen lisäisi heitä Facebookiin? Mistä tiedän, että ketkä oikeasti näistä viidestäkymmenestä ovat aikani arvoisia, paitsi heidän päivityksistään parin viikon ajalta? Ikävä kyllä minulla ei ole aikaa ja tilanteita arvioida viikottain kymmenien ihmisten älykkyyttä ja asenteita tai huumorintajua. Kutsua kahville puolituntemattomia, ja vasta siellä huomata, että kas, eihän meillä ole läheskään samanlaiset arvokäsitykset, ja hukata elämästäni arvokkaita tunteja siihen. Facebookissa saa nopeasti muun toiminnan ohella ihmisestä laajemman kuvan kuin yhdessä virallisessa miitissä.
Lisäksi, koska olen extrovertti, TARVITSEN ihmisiä ympärilleni. Mutta mitä teen keskellä yötä, kun asun yksin ja tarvitsen juttukaveria? Menenkö vain peilin eteen ja juttelen itselleni? Juoksenko kadulle katsomaan, josko siellä olisi joku, jolle voisin puhua? Vai soitanko tosiaan kavereille ja häiritsen heidän untaan?
Ei. Menen Facebookiin ja katson, josko ystävistäni joku on vielä hereillä ja aloitan keskustelun hänen kanssaan!
Yksin asuville extroverteille some on myös hyvin kätevä työkalu. Ja kyllä, tuo video pistää oman vereni kiehumaan! Etenkin tuo käsitys, että internet ei ole oikeaa elämää, ja kuinka meillä kaikilla voisi olla tyttöystävä, jos vain eläisimme ”oikeaa elämää”
Hauska saada tähän myös ekstrovertin mielipide! (Me ollaan niin erilaisia… 😀 ) Totta tuo, että toisen seinältä voi saada aika hyvin käsityksen siitä, millainen ihminen hän on. Jos he postaavat suht paljon ja avoimesti. Jos toinen linkkaa pelkästään kuvia oravista, siitä ei oikein voi johtopäätöksiä vielä vetää. Ehkä hänellä on tiukat yksityisasetukset. Ehkä hänellä on omituinen suhde oraviin. O.O
Some on todellakin tärkeä työkalu ja myös työyhteisön korvike monille kotona työskenteleville. Sen takia varmaan kirjailijatkin ovat siirtyneet baareista Facebookiin. 🙂
Tämä on niin totta! Minullekin netti on usein se mukavin tapa tutustua ihmisiin, koska voin eliminoida edes osan niistä liian voimakkaista ärsykkeistä, joita normaalielämän sosiaalisuuteen liittyy, enkä heti ylikuormitu. Ja voin valita milloin minulla on siihen energiaa. Sitä paitsi netissä tapaa parhaiten muita introvertteja! Ja ylipäätään on helpompi tavata muita joilla on samat kiinnostuksen kohteet, varsinkin kun olen niin nörtti että ne muutkin ovat takuulla kotona lukemassa / kirjoittamassa / katsomassa YouTube-videoita tai juuri siellä somessa, eivät ulkomaailmassa odottamassa että joku alkaisi keskustella siellä heidän kanssaan (keskeyttäisin todennäköisesti kirjan hyvässä kohdassa ja sitten ärsyttäisin sen takia). Olen tutustunut mukaviin ihmisiin myös netin ulkopuolella, mutta enin osa hyvistä ystävistäni on netistä löydettyjä – ja kyllä, olen tavannut heitä myös netin ulkopuolella, joitakin hyvinkin paljon esim. viikoittain tai monen päivän matkoilla. On vain usein helpointa aloittaa ystävystyminen netissä. Siellä on myös helpompi mennä syvemmälle, niihin asioihin mitä arkailee päästää ulos kasvotusten. Somessa ehtii miettiä miten sanoa asian, ja sanoa sen kokonaan ennen kuin alkaa tulkita toisen ilmeitä ja ääniä tai hiljaisuuksia ja kuvitella niistä että en minä tätä kehtaakaan sanoa…
Olin myös teininä todella ujo ja arka (kiitos koulukiusaajat), ja nimenomaan netin ja sosiaalisen median takia opin sosiaaliset taidot uudestaan! Nimen omaan siellä löytämieni ystävien takia pystyn nykyään uskomaan (ainakin välillä) että muut ihmiset voivat pitää minusta, voin olla miellyttävää seuraa ja osaan keskustella! Uh, mennä ulkomaailmaan ja tutustua ihmisiin? Juu, toimi niin hyvin elämäni ekat 15 vuotta. Tai toimi se vielä tarhassa kun ihmiset olivat sen verran aitoja, että ne omat hengenheimolaiset pystyi löytämäänkin, mutta teini-iässähän useimmat minun henkiseni on jo peloteltu hiljenemään ja kätkemään itsensä. Netissä on helpompi olla oma itsensä (pidän nimimerkeistä! silloin ei tarvitse pelätä, että ne inhottavat ihmiset löytävät minut olemassa oma itseni ja tekevät taas asiat vaikeiksi – tai nykyaikana että työkaverit näkevät liikaa minun omasta itsestäni). Silloin voi myös todella tutustua toisiin ihmisiin jotka ovat oma itsensä. Onnistuu se myös muualla, mutta netti kyllä helpottaa asioita minun kaltaisilleni ihmisille. Nykyään minäkin pystyn olemaan sosiaalinen ja joskus leikkimään ekstroverttiäkin, mutta en olisi pystynyt siihen ilman netissä käytyä pitkää hidasta totuttautumista siihen, miten muiden ihmisten kanssa ollaan kun ei tarvitse koko ajan pelätä lyttäystä ja sitä tunnetta että tekee kaiken väärin… Netti nimenomaan on pelastanut sosiaalisuuteni.
Tuttuja tuntemuksia hyvin pitkälti. Useimpiin uusiin kavereihin minäkin olen tutustunut ensin netissä. Kaveripiirissä tuntuu olevan aina vain vahvempana myös se kokemus, että seurustelukaverit löydetään netin kautta, toisin kuin tuo video väittää… 🙂
Kyllä, todellakin netissä on helpompi olla oma itsensä. Nimimerkki (tai minun tapauksessani taiteilijanimi) on itse valittu ja kertoo heti alkuun paljon ihmisestä, paljon enemmän kuin se nimi, joka passissa seisoo. Sen joku toinen on valinnut pienelle vaaleanpunaiselle käärölle, jonka persoonasta kukaan ei tiedä vielä mitään. Netti on vahvan itseilmaisun paikka, ihan tavallisessa fb-mittakaavassakin. Millaisia kuvia ihminen käyttää profiilissaan, mitä puolia haluaa itsestään näyttää ja missä valossa? Se on kiehtovaa. Tällaista ei näe kenestäkään, kun heidät tapaa kasvotusten. Oikeassa maailmassa ihmisestä näkee vain kuoren.
Jos ihmiset viettävät mieluummin aikaansa virtuaalitodellisuudessa kuin todellisuudessa, niin ehkä vika ei ole ihmisissä vaan todellisuudessa?
Mielenkiintoinen pointti! Millä tavalla todellisuus sitten olisi viallinen? Onko netti pakokeino? Olosuhteet toki vaikuttavat siihen, miten paljon itsekin vietän netissä aikaa. Jos olisin työssä, jossa olisin päivittäin paljon tekemisissä ihmisten kanssa, vapaa-aikana ei todennäköisesti tekisi mieli hengata facessa. Toisaalta nykyään ihmiset muuttavat niin paljon ja pitkälle töiden perässä, että hyvät ystävät saattavat asua vuoroin Helsingissä ja vuoroin Shanghaissa. Silloin netti on oikeastaan ainoa järkevä tapa pitää yhteyttä. Varmasti osin tämän takia en oikeastaan edes osaa tehdä eroa irl/some. Eiväthän ne ole kaksi eri asiaa, vaan kaksi tapaa tehdä samaa asiaa.
IHANAA, että joku muukin inhoaa sitä videota!!! Minusta se pätkä on ärsyttävä, syyllistävä, epärealistinen, osoitteleva, epäreilu… Koska some ei sulje pois ”oikeaa” elämää, mitä se sitten onkaan – ainakin siitä puhutaan kovin ylpeästi. Joo, olen facebookissa ja instagramissa, käytän sähköpostia ja lähettelen tekstiviestejä, bloggaan ja toisinaan tympäännyn siihen, miten paljon olen kiinni läppärissä/älypuhelimessa/ipadissa. Mutta osaan myös sulkea laitteet ja tehdä muuta. Yllätys?
Minullekin erityisesti face on antanut paljon. Voin pitää edes pienesti yhteyttä vanhoihin kavereihin, joihin en muuten pitäisi, joille soittaminen tai meilaaminen tuntuisi ehkä liian isolta teolta. Voin kertoa tapahtumista, työpaikoista, uutisista – ja myös saada niistä tietoa. Verbaalisesti lahjakkaat ihmiset ilahduttavat päivittäin hilpeillä päivityksillään. Face on virtuaalinen kahvihuone, jollaista kotitoimistossani ei muuten olisi. Ystäväni asuvat eri puolilla maata ja maailmaa, ei heidän kanssaan niin vaan mennä kahville.
En ole pakottamassa ketään someen ja ymmärrän, jos joku tekee valinnan pysyä poissa. Mutta sitä en ymmärrä, miksi oman valinnan on oltava merkki henkisestä ylemmyydestä, miten se antaisi oikeuden nimetä oma elämä oikeaksi ja toisen hukkaan heitetyksi.
Samaa mieltä kaikesta, mitä kirjoitit! Jep, jos netti on ongelma, totta kai tuo video voi toimia herättäjänä. Mutta saisi loppua tuo ainainen mökellys siitä, että jos on paljon netissä, ei elä.