Kummituksista 2


Kun tapasin ensimmäistä kertaa kummituksen, myönnän olleeni hieman häkeltynyt. Sikäli kun ”häkeltynyt” on sopiva sana kuvaamaan sitä, että joku muuttuu kasvoiltaan valkoiseksi kuin lakana, kiljuu äitiä ja juoksee pyjamissaan vanhempiensa peiton alle. Täysikasvuinen, ihmisten maailmassa asustava kummitus on nimittäin karmaiseva näky. Niiden läpikuultavat ruumiit lilluvat ilmassa kuin pyykit, jotka on unohdettu edellisenä kesänä narulle. Ne ulisevat alakuloisesti ja ojentelevat luurankomaisia käsiään, ja kaiken lisäksi niillä on kummalliset, suuret, mustat silmät, joilla ne tuijottavat ihmisiä pimeiden käytävien perukoilta.

Mutta tämä ei suinkaan ole koko totuus kummituksista. Päinvastoin kuin niiden ulkomuoto antaa ymmärtää, kummitukset eivät ole pahansuopia olioita, eivätkä edes aivan niin alakuloisia ja happamia kuin voisi kuvitella. Paljastan nyt erään salaisuuden, jonka vuoksi saatan joutua sietämään haamujen pöyristynyttä ulinaa kodissani vuosikymmeniä eteenpäin. Kummitukset eivät nimittäin haluaisi missään tapauksessa tulevan yleiseen tietoon, että ne aloittavat elämänsä hellyttävinä, nappisilmäisinä, iloluontoisina pumpulipalloina, jotka kirmailevat leikkisästi pitkin taikamaailman kirsikkalehtoja.

Harva olento on niin suloinen kuin kummituksenpoikanen. Pienen kanin tai kissanpojan silittäminen antaa jonkinlaisen kuvan siitä, miten pehmoiselta noin jalkapallon kokoisen ja muotoisen kummituksenpoikasen turkki tuntuu poskea vasten. Niiden pikkuiset huu! huu! -äänet muistuttavat vain etäisesti aikuisen kummituksen karmaisevaa ulinaa. Omasta mielestäni kauneinta niissä ovat kuitenkin niiden pikimustat nappisilmät, jotka katselevat maailmaa huolen sekaisella hellyydellä. Ja kuka on kerran nähnyt kummituksenpoikasia kirmailemassa kirsikkalehdossa, ei voi enää koskaan katsoa aikuista kummitusta kauhulla, niin samanlaisia ne ovat olemukseltaan jopa muodonmuutoksen jälkeen.

Mutta kuten lapsista aikanaan kasvaa isoja karvaisia miehiä ja sieltäsuntäältä hyllyviä naisia, myös hellyttävien kummituksenpoikasten täytyy kasvaa aikuisiksi. Ilakoituaan nuoruuden päivänsä aurinkoisissa kirsikkalehdoissa nämä palleroiset oliot alkavat ennen pitkää tuntea palavaa kaipuuta Synkän Tylsyyden Metsään. Valtavina laumoina ne vaeltavat läpi taikamaan vihreiden peltojen ja yli käärmemäisinä kiemurtelevien kiviaitojen, kunnes saapuvat tuon laajalti pelätyn puumassan laidalle. Synkän Tylsyyden Metsä on nimittäin paikka, joka vaikuttaa kaikkiin eläviin olentoihin[1] perin juurin kammottavalla tavalla. Se imee sinne astuneesta kaiken ilon ja toivon, kunnes onneton matkaaja vaipuu Peruuttamattoman Synkän Tylsyyden tilaan.

Metsän vaikutus kummituksenpoikasiin on hieman erilainen. Ne vaeltavat Metsän suurten, hiljaa valittavien puiden alla, kunnes ovat tyystin menettäneet palleroisen ulkomuotonsa. Niiden ääni muuttuu pikkuhiljaa pahaenteisemmäksi ja ulisevammaksi, ja niiden pikisilmistä kehittyvät ne tuijottavat aukot, joista kerroin aiemmin. Myös kummitusten luonne muuttuu tänä aikana ratkaisevasti. Kun ne ennen saivat ilonsa lähinnä hyppimisestä ja ilakoimisesta, nyt ne haluavat vain ja ainoastaan, että niitä pelättäisiin. Aikuinen kummitus on tyytyväisimmillään silloin, kun se aiheuttaa toisissa värisevää kauhua. Kauneinta musiikkia sen korville ovat kiljahdukset yössä.

Koska menninkäiset, tontut ja muut taikamaailmaa asuttavat olennot ovat nähneet kummitukset nolostuttavan suloisessa lapsuuden olomuodossa, niiden on hyvin vaikea pelätä myöskään aikuisia kummituksia. Tontut ovat niin kilttejä, että yrittävät teeskennellä kauhistunutta, mutta ikävä kyllä tontut ovat todella huonoja näyttelijöitä, eivätkä kummitukset saa heidän ”Ooh. Ooh. Kylläpä minua nyt pelottaa” –reaktioistaan todellista onnistumisen iloa. Siksi useimmat kummitukset muuttavat aikuistuttuaan ihmisten maailmaan.

Siispä seuraavan kerran, arvon lukija, kun tapaat kummituksen jossain pimeässä käytävässä tai pölyisessä nurkassa, pysähdy hetkeksi ja katso sitä tarkemmin. Sen riepumaisen ruumiin pinnalla voi yhä nähdä nöyhtää jäänteenä pörröisestä turkista, ja sen suurissa silmissä asuu edelleen ilo, vaikkakin erilainen kuin millaiseksi me ihmiset ilon käsitämme. Kohteliaisuudesta kannustan tämän jälkeen juoksemaan karkuun ja kiljumaan niin paljon kuin sielu sietää. Tiedän kyllä, että se voi olla vaikeaa nyt, kun olen paljastanut kummitusten tarkoin varjelluimman salaisuuden, mutta emmehän me halua, että poloiselle haamuraukalle jää kohtaamisestanne paha mieli?

[1] Muutamia poikkeuksiakin on (esim. Magdalena Hai: Matka menninkäisten maahan, käsikirjoitus 2010).

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...

2 ajatuksia aiheesta “Kummituksista

  • Millan

    Tätä olen aina salaa epäillytkin, siis etteivät kummitukset ole ollenkaan niin kammottavia kuin kuvitellaan.
    Mukavaa, kun se nyt näin asiantuntevalta taholta vahvistettiin 😉

  • Magdalena Hai Artikkelin kirjoittaja

    Mukava, että tieto rauhoitti. 🙂 Kummitukset ovat ehkä maailmanhistorian väärin ymmärretyin otusryhmä, ja sellaisena mielenkiintoinen tutkimuskohde kaltaiselleni vannoutuneelle kryptozoologille. Olen vast’ikään saanut valmiiksi suuren kummitusten tämänpuoleista elämää koskevan haastattelututkimuksen, josta aion julkaista syksymmällä jonkinlaisen yhteenvedon. Siinä saadaan vastaus mm. siihen, miksi kummitukset sekoitetaan usein kuolleisiin hallitsijoihin.

Kommentointi on suljettu.