Kultaisia vasikoita, hassuja hattuja 10


Lukijalle: Tämä kirjoitus on yksi viime syksynä kirjoittamistani, mutta julkaisematta jättämistäni teksteistä. Näitä aina toisinaan arkistoihin kertyy. Mutta asia sinällään ei ole vanhentunut ja nämä jutut jaksavat mietityttää minua.Tuolloin käydyt keskustelut, joihin alempana viittaan, on käyty, eikä tämän kirjoituksen ole tarkoitus olla vastine niille. Kyse on enemmän inspiroitumisesta, minkä vuoksi päätin jättää tekstiin alkuperäiset viittaukset niihin.

Helsingin kirjamessut 2014 herättivät monenlaista mietettä ja keskustelua kirjailijuudesta. Osa siitä liittyy hieman yllättäen korkokenkiin, meikkiin ja hassuihin hattuihin. Tiina Raevaara kirjoitti heti tuoreeltaan messujen jälkeisenä sunnuntaina Alaston kirjailija -blogiin neuvoja uuden ajan kirjailijalle. Lista on humoristinen, mutta sen takaa pilkistää oikea asia: Mitä nykyajan kirjailijoilta halutaan (tai jopa vaaditaan), ja onko se ollenkaan kohtuullista? Kävin myös messuilla kuuntelemassa keskustelua Kirjailija ja some-julkisuus, jossa kirjailija Tommi Melender ja toimittaja-kirjailija Anu Silfverberg puhuivat mm. kirjailijan brändistä ja kuinka mahdoton ja epäilyttävä ajatus on, että kirjailija loisi itsestään brändin. Kumpikin keskustelija suhtautui epäillen myös kirjailijan toimintaan somessa ja siihen, onko se mielekästä tai edes toivottavaa.

Nämä allekirjoitan:

  • On ensisijaisesti kustantajan tehtävä markkinoida kirjailijaa. Aina. Ei voida olettaa, että jokaiselta, joka on hyvä kirjailija, luontuisi myös markkinointi. Kirjailijan työ on kirjojen kirjoittaminen, kustantajan tehtävä on kirjojen myyminen.
  • Nykyään kirjailijoilta vaaditaan paljon, toisinaan liikaakin, itsensä ja kirjojensa markkinoimista, mikä harmittaa, koska – toistan: Kirjailijan työ on kirjojen kirjoittaminen.
  • Kirja on tärkeä, ei kirjailija. Kirjailija ilman kirjaa on turha lavakoriste, kirja sen sijaan voi elää vallan hyvin ilman kirjailijan läsnäoloa.

Skeptisemmin suhtaudun siihen, että keskustelu kirjailijuuden muutoksesta on niin ongelma- ja uhkakuvakeskeistä. Toisinaan, erityisesti brändeistä ja näkyvyydestä puhuttaessa tuntuu myös siltä, että keskustelun kärkeen nousevat perinteisestä poikkeavalla tavalla näkyvät kirjailijat ja aktiiviset somettajat tavalla, joka alentaa heidät joko dollarinkuvat silmissä kulkeviksi bisnesroboteiksi tai kustantajien aivottomiksi marionettinukeiksi. Tämä ei ole useimpien keskustelijoiden tarkoitus. Esim. Raevaara tekee selväksi, ettei hänen listansa ole tarkoitus olla piikki yksittäisille, hassuja hattuja käyttäville kirjailijoille. Sekä hän, että Melender ja Silfverberg, nostivat esiin varsin aiheellista ja oikeaa keskustelua siitä, mikä katsotaan osaksi kirjailijan ammattia ja mikä ei.

Mutta osa tätä samaa dialogia ovat ne reteämmin muotoillut (joskus kirjailijalle päin naamaa lauotut, joskus kautta rantain heitetyt) mielipiteet siitä, kuinka jotkut kirjailijat osaavat hyväksikäyttää ja hyödyntää. Hyödyntää mitä? Mediaa, somea, nuoruutta, kauneutta, sääriä, reisiä, hassuja hattuja. Nuo brändätyt, yritteliäät paholaiset, ne tekevät mitä vain menestyksen eteen!

On kunnioitettavaa, jos kirjailijan ei tarvitse markkinoida itseään. On hienoa, jos kirjailija voi sanoa tulleensa alalle silloin, kun tällaisesta ei ollut vielä puhettakaan. On hienoa, jos kirjailija ei kerta kaikkiaan voi ymmärtää. Miksi?

safariselfie

I like big hats and I cannot lie.

On mahdotonta puolustaa uskottavasti hassua hattua. Se oli ensimmäinen asia, joka tuli mieleeni. Näissä keskusteluissa minusta tuntuu aina siltä kuin katsoisin asioita vääristävän peilin läpi. Kummallisesta vinkkelistä. Eri tavalla kuin toiset. En osaa samaistua kulttuuripiirien some-tuskaan tai riikinkukkomentaliteetin paheksumiseen. En pahastuisi, vaikka kirjamessuilla nähtäisiin tulennielijöitä. Onko minussa jotain pahasti vialla?

En ymmärrä täysin edes kirjailijoiden nihkeyttä brändien suhteen. Ulkopuolelta rakennettu brändi voi tuntua falskilta ja olla jopa kirjailijaa taiteellisesti rajoittava tekijä, mikä on tietenkin huono asia. Kyseessä on silloin myös huono brändi. Omanlaisensa kirjailijaimagon tietoinen rakentaminen sen sijaan ei tee kenestäkään tunnekylmää inhiötä. Älykäs ihminen pystyy erottamaan lohkoja elämästään, korostamaan tiettyjä asioita julkisessa minässään ja piilottamaan toisia. Kirjailijaimago voi olla myös suojakilpi maailmassa, jossa kirjailijalta vaaditaan reteää heittäytymistä yleisön silmien edessä. Useimmat kirjailijat, jotka enemmän eri medioissa esiintyvät, tekevät tätä kaiken aikaa, luovat paljastamisen ja piilottamisen kautta itsestään brändiä.

Ymmärrän toki, että sellaista kirjailijaa, joka tuntisi itsensä hassussa hatussa pelleksi, tällainen puhe ahdistaa. ”Eivätkö sanani enää riitä?” Huoli on aiheellinen. En minäkään haluaisi, että me ajautuisimme tilanteeseen, jossa mediaseksikkyys olisi tärkeämpää kuin kirjallisuus. Toisaalta haluan nähdä maailman, jossa (yleensä nuoren nais)kirjailijan ulkonäköä tai poikkeuksellisia tyylivalintoja ei pidetä kylmäverisenä, laskelmoituna jippona tahi kikkapoona. Jotkut syntyvät riikinkukoiksi.

Tunnen itselleni hieman vieraaksi sen perinteisen, kustantajavetoisen kirjailijuuden toimintamallin, jota myös Silfverberg ja Melender tuntuivat peräänkuuluttavan. Että jos minä nyt kirjan kirjoitettuani jään tähän maahan makaamaan ja odotan tarpeeksi kauan, joku varmasti kompastuu minuun matkallaan muualle? Se vaatii liikaa luottamusta siihen, että minusta pitävät huolen kirja-alan rakenteet ja kulttuuritoimijoiden hyvä tahto. Se jättää huomiotta sen, että toiset kirjallisuudenlajit saavat joka tapauksessa enemmän huomiota, kun taas toiset jäävät piiloon. Se jättää huomiotta sen, että hyvätkin kirjat putoavat toisinaan seulasta läpi. Hyvät kirjailijat. En pysty, en kykene. Olen moderni mato. Tahdon kasvattaa jalat ja kävellä itse. Tahdon ottaa yhteyttä.

 

skellington-hyveet

 

Värikäs päivä lastenkirjablogin mukaan Helsingin kirjamessuilla pidetyssä paneelissa Mitä nuoret haluaisivat lukea? kävi ilmi, että nuoret kaipaavat läsnäoloa, kiinnostavuutta ja vahvoja brändejä. Kirjailijoita, jotka he osaavat tunnistaa. Salla Simukka mainittiin yhtenä tässä onnistuneista kirjailijoista. Hänellä onkin ollut tukenaan kustantaja ja agentti, jotka ovat jakaneet vision siitä, mitä tehdään ja millä tavalla. He ovat myös avoimesti kertoneet tästä työprosessista haastatteluissa, mikä on uutta kustannusmaailmassa, jossa on perinteisesti tavattu häivyttää taustatiimi ja nostaa esiin yksinäinen kirjailijanero.

Ihannemaailmassa kustantaja toki hoitaisi näkyvyyden kirjailijan puolesta niin somessa kuin muualla. Kirjailija saisi keskittyä olennaiseen, eli kirjoittamiseen (ks. yllä). Todellisuudessa kustantajien markkinointi kuitenkin kohdistuu myyntihitteihin ja someilu, silloin kun sitä ylipäätään on, on informatiivista, varovaista, kasvotonta… ja tylsää. Yritykset tapaavat olla sellaisia.

Kirjailijoiden somettamisesta sanotaan, että sillä ei ole minkään sortin merkitystä ja sitä tekevät ne kirjailijat, jotka eivät saa huomiota perinteisten väylien kautta. Jälkimmäinen on totta siinä mielessä, että aikaahan tällainen yksikin perusteellisempi bloggaaminen aina vie. Jos olisin iso nimi, bloggaaminen ei ehkä luonnistuisi muun pyörityksen ohessa. Toisaalta, miksi pitäisikään? Menestys tuo mukanaan vaihtoehtoja. Saisin ehkä muita alustoja, joilla sanoa nämä samat asiat, joita koen nyt tarpeelliseksi sanoa täällä. Eikä kukaan pidä blogia ikuisesti muutenkaan. Some elää hetkessä. Kaikki siinä on väliaikaista, herkästi hiipuvaa. (Olen jo kauan sitten päättänyt, että kun tämän sivun ylläpitäminen lakkaa olemasta hauskaa, tai jos minulla ei ole enää mitään sanottavaa, lopetan. Tämä on osa kirjailijuuttani, mutta myös aikaavievä harrastus. Jos siitä ei nauti, vapautuva aika on parempi käyttää johonkin muuhun.)

Usein nostetaan esiin uhkakuva siitä, että ”somea osaamaton” kirjailija ärsyttää sanomisillaan ja tekemisillään ja menettää näin kallisarvoisia lukijoita. Tokihan näin voi käydä, ja se on ihan ansaittua, jos kirjailija on *lisää tähän jokin epäkorrekti ilmaisu*. Ehkä silloin onkin parempi olla ihan hiljaa ja keskittyä kirjoittamiseen. Suuressa maailmassa tapahtuu sitäkin, että kirjailijoita väärintulkitaan tai ylitulkitaan. ”En enää koskaan lue kirjailija X:n teoksia, koska hän ei pidä koirista ja käyttää housuja!” Koomista ja kammottavaa, että tällainen on oikeasti mahdollista. Jos olisin kirjailija englanninkielisessä maailmassa, miettisin todennäköisesti tarkemmin, mitä suustani päästäisin.

Mutta somessa aktiivisesti toimiva kirjailija on lähtökohtaisesti uudenlainen kirjailija. Hän antaa itsestään lukijoille selvästi enemmän kuin perinteinen kammiopakertaja. Hän ei voi myöskään teeskennellä olevansa jotain muuta kuin on. Hän on ihminen, persoona. Hän ottaa sen riskin, että hänen mielipiteensä eivät miellytä kaikkia. Toisaalta myös hänen lukijoidensa täytyy ymmärtää, että tällainen kirjailija ei ole jumalolento. Aktiivinen some-presenssi vaatii myös lukijoilta kypsyyttä erottaa kirjailija tekstistään. Nuoret saattavat hyvinkin olla tässä taitavampia kuin aikuiset.

Olen toisaalla puhunut siitä, miksi netti on minulle henkilökohtaisesti luonteva kommunikaation alusta, joten en käytä tässä tilaa asian toistamiseen. Kirjailijana olen melko tietoisesti lähtenyt rillumarei ja halitulijallaa -linjalle. Brändini on arveluttava. En ole muita idolisoiva tyyppi. Kultaiset vasikat ovat vastenmielisiä, enkä koskaan, ikinä haluaisi olla sellainen. Kirjailijana pidän ihmisyydestäni kiinni kynsin hampain. Oletan – Ei. Vaadin lukijoiltani, että he ymmärtävät tämän.

epataydellinen

 

Kaiken tämän sanottuani… Olen yhä urani alussa, kevätvarsa kirjallisella kentällä. Koska aloitin kirjailijana kustannusalan murroksen aallonharjalla, tiedostan hyvin, miksi minun on helppo nähdä muutoksessa myös mahdollisuuksia eikä pelkkiä uhkia. Enhän tiedä paremmasta. En tiedä, miten pehmeää ja makoisaa voi oli silloin ennen. En ole tapahtumien keskiössä. Saatan jopa yhä nähdä sellaisen tulevaisuuden, jossa en olisi kirjailija, ja se olisi ihan ok tulevaisuus. Olen irrallinen palikka ja sellaisena minun on kevyt olla kirkasotsainen idealisti. Olen omalla tavallani etuoikeutettu.

Silti ja ehkä siitä syystä toivoisin, että vakavasti otettavassa kirjallisessa keskustelussa alettaisiin suunnata katse tulevaisuuteen eikä menneisyyteen. Nähtäisiin ratkaisuja eikä ongelmia. Tunnistettavat kirjailijat: Suomalaisen kulttuurin pyöveleitä vai mahtava vientituote? Kirjailijabrändit: Pinnallista höpötystä vai tapa saada nuoriso takaisin kirjojen pariin? Entä some? Se on jo täällä ja me olemme täällä, mutta miten me kirjailijoina ja kustantajina voisimme toimia siten, että homma toimisi kaikkien eduksi? Eikä ainakaan nähtäisi enää sosiaalista mediaa turhanaikaisena lukijan kosiskeluna, oman egon kohotuksena tai haravana, johon taitamaton somesamoilija kompastuu – vaan asiakaspalveluna. Perustoimintana, joka takaa tiedon kulkemisen maailmassa, jossa informaatiota tulee kaiken aikaa joka tuutista.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

10 ajatuksia aiheesta “Kultaisia vasikoita, hassuja hattuja

  • Viimeinen mohikaani

    Täydellisessä maailmassa meillä olisi riittävästi tilaa sekä niille, jotka eivät halua olla julkisuudessa kuin tekstiensä kautta että niille, jotka haluavat brändätä itseään. Tärkeintä kai on olla niin paljon esillä kuin itse haluaa, eikä pakottaa itseään olemaan muuta kuin mikä tuntuu miellyttävältä.

    Itse en ymmärrä pelkoa siitä, että suututtaa potentiaalisen lukijan. Jos antaa ajatuksiaan riittävän suuren yleisön tietoon (vaikka sitten vain kirjan muodossa) sitä tulee väistämättä pyllistäneeksi jollekulle. Mitä sitten, jos joku ei tykkää siitä mitä tuli sanoneeksi? Paljon pahempi synti on olla hajuton ja mauton kuin vihastuttaa ja ihastuttaa.

    Kyse on myös siitä, miten näkee kirjailijuuden. Kokeeko vain olevansa henkilö joka kirjoittaa kirjoja luettavaksi vai haluaako osallistua niiden ympärillä liikkuvaan keskusteluun. Lukea vaikka fanifiktioita ja kommentteja, joita syntyy sen jälkeen, kun teos ja lukija ovat olleet kosketuksista. Kenties kirjailijalla on kiinnostusta keskustella omiensa ja muiden teosten narratiivisista ratkaisuista tai jostain muusta ulkokirjallisesta osa-alueesta. Mielestäni tällainen dialogi on aina kiinnostavaa. Kirjoittamisen kulisseissa tapahtuu niin paljon ideointia ja ajatustyötä, että on kiinnostavaa päästä kurkistamaan lavasteiden taakse.

    Tästä myös kiitos itse blogin pitäjälle, jonka kirjojen lopusta löytyy dokumentoivaa materiaalia.

    Nykyinen some-aika tuo myös paljon uusia tapoja vuorovaikuttaa. Suuressa maailmassa monet piirtäjät, jotka hankkivat tuloja esim. Patreonin kautta, striimaavat toisinaan uusien kuviensa syntyä livenä. En tiedä onko kukaan kirjailija tehnyt sitä, mutta se olisi mielenkiintoista nähtävää. Olla läsnä ja seurata, miten suosikkihahmon seikkailut siirtyvät eetteristä olevaiseen muotoon. Nykyään vain mielikuvitus on rajana.

    Tulevaisuus on nyt ja hassut hatut siistejä. Käyttäköön niitä ja muita esilletulon tapoja ne, jotka haluavat. Maailma on paljon kiinnostavampi kun kaikki eivät ole samanlaisia.

    • Magdalena Hai Artikkelin kirjoittaja

      Erinomaisia pointteja! Toivoisin todellakin, että jatkossakin kirjailijoille olisi mahdollista olla läsnä mahdollisimman monilla eri tavoilla. Myös siten, että on läsnä mahdollisimman vähän ja vaatimattomasti, jos niin tahtoo. Joku voi olla äärimmäisen vetäytyvä, hiljainen persoona, jolla menee varpaat suuhun joka kerta, kun läsnä on enemmän kuin yksi ihminen – ja kirjoittaa silti loistavia kirjoja.

      Vaivaton kommunikaatio on juurikin se, mistä itse pidän modernissa kirjailijuudessa. En mene niin pitkälle, että kommentoisin arvosteluja (se voisi olla liian kiusallista ja tuoda vääränlaisia paineita arvostelijalle), mutta on hienoa, että nykyajan kirjailijalla on – niin halutessaan -elävä keskusteluyhteys lukijoihin.

      ”Suuressa maailmassa monet piirtäjät, jotka hankkivat tuloja esim. Patreonin kautta, striimaavat toisinaan uusien kuviensa syntyä livenä.” Nämä uudenlaiset luomisprosessit kiinnostavat minua valtavasti. Olen pallotellut ideoita jostain tuon suuntaisesta. Pitäisi miettiä, miten paljon kirjailija voisi paljastaa kirjan syntyprosessista sen aikana ilman, että luo vääriä odotuksia, jotka sitten pettää. Tai paljastaa liikaa. Tai saa kirjansa kuulostamaan tyhmältä. 😀 Ainakaan itse en pystyisi tuomaan suoranaisesti tekstiä verkkoon, koska tekotapani on niin kaoottinen. Jokainen tekstinpätkä menee mankelin läpi, vaihtaa paikkaa, muuttaa painotuksia lukuisia kertoja kirjoittamisen aikana. Mutta voisi olla mielenkiintoista tuoda näkyviin tekstin ulkopuolista prosessia enemmän kirjan tekemisen aikana. Luonnollisesti tästäkin olen jo saanut vastakkaisen mielipiteen: ”Kirjan taika katoaa, jos paljastaa liikaa.” Hmm. Mutta katoaisiko se, todella?

      • Viimeinen mohikaani

        Mielestäni kirjojen takakannet ja leffatrailerit paljastavat usein asioita, joita ei haluaisi ennakkoon tietää. Toisaalta tämäkin on makukysymys. Tietysti ne ovat usein markkinoinnin laatimia tai vähintään hyväksymiä. Kirjailijan ja kustantajan näkemykset tuskin aina kohtaavat näissä asioissa. Ennen varsinaisen teoksen käteen saamista olisi kiinnostavaa tietää kirjan teemoista ja syistä, miksi juuri tämä tarina on päätymässä kansien väliin. Jotain henkilöistäkin, kunhan tulokulma jättää riittävästi auki ja luo odotusta.

        Itse kohtelen tarinoideni henkilöitä samaan tapaan kuin loisin hahmoja roolipeliä varten. Niille tulee keksittyä paljon ominaisuuksia ja mielipiteitä, joita ei itse tekstissä välttämättä tule esiin. Tässä kohtaa tulee mieleen muinaisen analogia-ajan ystäväkirjat, jotka kiersivät koulussa pulpetista toiseen. Olisi hauskaa lukea (ja kirjoittaa) sellainen ylimääräinen data järkevään muotoon ja julkaista lukijoiden silmien eteen. Tai tehdä jotain vielä villimpää.

        Tarinoiden kertomisen maailma on niin monimuotoinen, etenkin tänä päivänä. Valitettavasti monet multimedia ja crossplatform –kokeilut kompastuvat yleensä siihen, että mennään kikka edellä ja tarina tulee vasta kakkosena. Olisi kiinnostavaa esim. kirjoittaa kirja niin, että pyytää jonkun täysin omista kirjoitusvahvuuksistaan poikkeavilla kyvyillä siunatun henkilön luomaan ja kirjoittamaan (roolipelamaan) vaikka tarinan pahiksen.

        Kirjoittaminen ja muukin taiteen tekeminen nähdään mielestäni usein täysin syyttä jotenkin vakavana puuhana (ainakin laajassa mielessä, jos ei niinkään yksittäisen taiteilijan silmissä), vaikka sen pitäisi olla nimenomaan iloittelua ja rajojen rikkomista. Täytyisi rohkeasti kulkea käymättömille korpimaille.

        • Magdalena Hai Artikkelin kirjoittaja

          ”Ennen varsinaisen teoksen käteen saamista olisi kiinnostavaa tietää kirjan teemoista ja syistä, miksi juuri tämä tarina on päätymässä kansien väliin.” Jep. Näitähän tulee yleensä pohdittua kirjan julkaisun jälkeen haastatteluissa jne. Ei niinkään ennen. Kirjailijan näkökulmasta vaikeaa näissä on se, että kirjan julkaisu on täydellisen epävarmaa ennen kuin kustannussopimus tehdään. Jopa nimekkäät kirjailijat saavat nykyään hylkyjä (esim. jos käsikirjoitus ei kolahda johonkin sopivaan kohderyhmälokeroon, vaan on teemoiltaan tai käsittelytavaltaan liian epämääräinen). Senkin jälkeen kirjailija voi joutua tekemään jonkin verran kompromisseja siinä, millaista kirjaa ollaan tekemässä. Visio ja todellisuus eivät aina kohtaa. On siis melkoinen kynnys tuoda tarinaa esille ennen kuin julkaisu on suht varmaa. Tai ennen kuin itse välttämättä edes tietää, mistä siinä on pohjimmiltaan kyse.

          Itsekin rakennan hahmoja siten, että paljon jää peittoon. Hyvä hahmo on inhimillinen, hänessä on ristiriitoja ja syvänteitä, joita ei välttämättä tuoda koskaan esiin, vaan ne näkyvät lähinnä siinä, millä tavalla hahmo reagoi ja käyttäytyy tietyissä tilanteissa. Tällainen on tarpeen, sillä se tuo uskottavuutta ja syvyyttä hahmoihin ja herättää ne henkiin. Mutta joskus kirjailijana oikein harmittaa, ettei voi kertoa ja näyttää kaikkea. Täytyy mennä tarinan ehdoilla. Mutta juu, olen taipuvainen rakastumaan hahmoihini, myös sivuhahmoihin (ja joskus erityisesti heihin).

          Multimediallisesta/monimuotoisesta kerronnasta puheenollen, täytyy vinkata tässä kanssaosuuskummajaisen kirjaa: Minna Roinisen Unohdetut ovet käyttää ilmeisesti hyväkseen monivalintaista kerrontaa. Ihan hirveästi näitä ei ole julkaistu. Mielenkiintoinen idea.

          https://unohdetutovet.wordpress.com/

      • Calendula

        Minä olen kirjoittanut proosaa paljonkin verkkoon. Aktiivinen etsijä löytää nimeltämainitsemattomilta foorumeilta varmaan kymmenkuntatuhatta sanaa novellimuotoista (ja varsin raakaa) tekstiä, joka sittemmin on Tulen tyttäriin siirtynyt. Minusta on kiva kirjoittaa lukijoille jo raakatekstivaiheessa. Tyylissä on vikansa. Etenkin se, että se ihan lopullinen lopputulos saattaa sitten saada vivahteita pitkitetystä novellista. Tai että sitä ensimmäistä versiota vain häpeää kuollakseen.

        Katosiko taika? En usko.

        • Magdalena Hai Artikkelin kirjoittaja

          Tuota en tiennytkään! Tulipa mieleeni, että nettiaika tuo ihan omat vivahteensa myös tulevaisuuden kirjallisuudentutkimukseen. Tutkimusmateriaalia voi hyvinkin löytää jatkossa täältä, eikä kirjailijan kirjeenvaihdosta ja arkistoista.

          Itse ehkä pelkäisin eniten tuossa lähestymistavassa, että raakatekstin julkituominen alkaisi rajoittaa niitä muutoksia, joita muuten tekisin tekstiin. Että kun tämä nyt on julkista, voinko sitä muuttaa?

  • Artemis Kelosaari

    Ja suomalaiset oikeaoppisen hapannaamaiset kulttuuripiirit iskevät jälleen… Ovat ne sitten jänniä nämä alan miesten ja naisten kuvitelmat, että a) älyllisyys olisi yhtä kuin negatiivisuus ja estetiikan puute, b) ”oikea taide” olisi mahdollisimman epäkaupallista (vasta 1800-luvun puolivälissä syntynyt ihanne, joka ei ole koskaan ollut käytännön todellisuutta). Ja suorastaan hellyyttävää on tuo irrationaalinen pelko uusia viestintätapoja kohtaan.

    Ylpeä riikinkukko kuittaa hassun hattunsa alta.

    • Magdalena Hai Artikkelin kirjoittaja

      En menisi sanomaan kulttuuripiirejä hapannaamaisiksi. Useimmat tapaamani taiteilijat ovat ihania ihmisiä, hyvinkin älykkäitä, innostuneita ja innostavia. Toiset kirjailijat ovat olleet ilahduttavin yllätys, jonka kirjailijuus on itselleni tarjonnut.

      Mutta kirjallisissa piireissä muodostuu helposti tiettyjä rajoja, huomaan. Yleisesti tunnustettuja totuuksia ja arvoja. Paperikirja on parempi kuin e-kirja. Tietynlainen proosa on arvokkaampaa kuin toisenlainen proosa. ”Asiat nyt vaan on tavattu tehdä tietyllä tavalla.” Kaupallisuus on iso peikko, vaikka samaan aikaan jokainen toivoo, että kaupallinen menestys napsahtaisi omalle kohdalle. Osittain kaupallisuuden vastustamisen takana on varmasti se (aiheellinenkin) pelko, että kirjailija joutuu tekemään yhä enemmän kirjojensa myynnin eteen, sellaista mitä ei osaa ja sellaista, missä joku muu olisi hirmuisen paljon parempi. Että jos antaa yhtään periksi, joutuu tekemään kaiken. Eikä useimmilla (itsellänikään) kirjamyynti nytkään todellakaan kata aikaa ja vaivaa, joka kirjan eteen pitää uhrata.

      • Artemis Kelosaari

        Kärjistys myönnettäköön, eivät toki läheskään kaikki suomalaiset kirjailijat ja älyköt (ja sellaisina itseään pitävät) ole hapannaamoja. Valitettavasti tähän kategoriaan kuuluvilla on kuitenkin taipumusta pitää sitäkin suurempaa meteliä itsestään ja hankkia tässä epäromanttisuuden luvatussa maassa prestiisiä olemalla mahdollisimman ahdasmielinen, kyyninen ja/tai intohimoton ”neutraalin älyllisyyden” tms. nimissä.

        • Magdalena Hai Artikkelin kirjoittaja

          Tiedän tuon ihmistyypin, josta, puhut, ja heitähän löytyy monelta alalta. Älykkyyden vaikutelma syntyy toki helpommin, jos on pisteliäs, kyyninen ja viiltävän ironinen, mutta jos tällaista negatiivisuutta pidetään älykkyytenä itsessään, tai ainoana moodina, jossa älykäs ihminen voi olla… Sehän on vain se yksinkertaisin tapa antaa itsestään älykäs kuva. Jos luetaan pois ”hiljaisen, vakaan miehen”[1] strategia.

          [1] Olen huomannut, että tämä onnistuu tietyllä miestyypillä: He vain istuvat hiljaa, aina, joka paikassa, auktoriteettia tihkuvina. He ovat ulkonäöltään sellaisia, että ihmiset automaattisesti olettavat heidän olevan älykkäitä. Ehkä he ovatkin, kukaan ei voi tietää. Hiljaiset, vakaat miehet antavat aina toisinaan jonkin harkitun, painokkaasti lausutun panoksen keskusteluun sen takia, että heitä ei pidettäisi mykkinä. Mutta useimmiten he ovat vain hiljaa ja paistattelevat oletetun älykkyytensä hehkussa ja välttävät sanomasta asioita, joka rikkoisi sädekehän. Läheskään kaikilta miehiltä tämä ei onnistu, enkä ole vielä koskaan tavannut ”hiljaista, vakaata naista”. Siinä vasta jännittävä ihmistyyppi!