Kirjallisuus kansien vankina.


Viimeksi sivusin hiukan sitä, mitä nuoret lukijat toivovat kirjailijoilta. Brändejä, tunnistettavuutta, somepresenssiä. Usein kouluvierailuilla ensimmäisten kirjailijalta kysyttyjen kysymysten joukossa on: ”Onko tästä tehty elokuva?” Kirjailija tietää, miten tiukassa suomalaisen elokuvan tuki on ja miten epätodennäköistä on, että juuri hänen kirjastaan tehtäisiin elokuva, koskaan. Mutta nuoret elävät monimediallisessa maailmassa. Heille kysymys on luonteva.

Kerjäläisprinsessa - The Movie? (Oih. Voihan sitä toivoa.)

Kerjäläisprinsessa – The Movie? (Oih. Voihan sitä toivoa.)

Olen jo pidempään miettinyt sitä, miten tiukasti suomalaiset nuortenkirjat pysyvät kansien välissä. Näytelmäsovituksia tehdään jonkin verran, ainakin lastenromaaneista, ja Risto Räppääjät tietävät kaikki, mutta missä ovat menestyneistä nuortenkirjoista tehdyt elokuvat, tv-sarjat, sarjakuvaversiot? Kyse lienee ensisijaisesti resursseista. Nuortenkirjoja ei ehkä pidetä kannattavina sijoituksina, tai niitä pidetään liian vaivalloisina tai riskaabeleina. Tai ehkä kyse on kontakteista. Tietävätkö visuaalisen puolen ihmiset tarpeeksi siitä, mitä tapahtuu kirjallisella puolella kulttuuria? Kiinnostaako se heitä?

Mutta joskus tuntuu, että kyse on myös kirjallisuusmaailman tuntemasta mustasukkaisuudesta, halusta pitää kirjallisuus kirjallisuutena. Halutaan lukijat vain ja ainoastaan kovien kansien väliin, riippumatta siitä, voisiko tarina toimia myös toisessa muodossa. Puhutaan poikien lukemattomuudesta, vaikka valtaosa 10-12-vuotiaista pojista suurkuluttaa sarjakuvia. (Kun pojat kysyvät minulta kouluvierailuilla, onko Aku Ankan lukeminen oikeaa lukemista, sanon aina, että on se. Olisi hemmetin lyhytnäköistä alkaa syyllistää poikia siitä, että he lukevat ”väärin”. Olin itsekin sarjakuvien suurkuluttaja nuorena.) Hyvin usein toivon, että eri taiteenlajit kohtaisivat Suomessa useammin ja hedelmällisillä, jännittävillä tavoilla.

Toisaalta kyse on myös pienemmistä jutuista. Jutuista, jotka luovat mielikuvia. Kun haluan tarkistaa, miten joku juonenkäänne meni aikaa sitten lukemassani teoksessa tai miten jonkin hahmon nimi kirjoitetaan, googlaan kirjan. Päädyn näin aika usein englanninkieliseen Wikipediaan, josta löytyy kattava esittely kirjasta, mikäli se vain on ollut jollain lailla merkittävä englanninkielisessä maailmassa. Voidaan olla tietysti montaa mieltä siitä, onko hyvä asia, että esim. koululaiset voivat imuttaa juonen kirja-arvosteluunsa netistä (kirjabloggarithan ovat järjestäneet aiempina vuosina tempauksen tätä vastaan), mutta minulle huonomuistisena aikuisena netistä löytyvä esittely kirjasta on ollut usein hyvä asia. Vanhakin kirja on nykyään helppo löytää uudelleen netistä. Vanha englanninkielinen kirja siis. Vanhemmat suomalaiset kirjat saavat osumia lähinnä nettidivareista. ”Myydään kerran luettu Kerjäläisprinsessa, vähän naarmuuntunut, 5 euroa.” Hmm joo. Ilman kiittäviä blogiarvosteluja kuva, jonka lukija saa suomalaisesta nuortenkirjasta vain muutaman vuoden päästä sen julkaisusta, voi pahimmillaan olla köyhä tai olematon. Jos Kerjäläisprinsessalla sen sijaan olisi sivu Wikipediassa (tai jossain vastaavassa), lukija saisi kertalaakista tietää a) mistä kirja kertoo (kiinnostaako se häntä?); b) että se oli ensimmäinen suomalainen höyrypunkia edustava romaani (kulttuurinen arvo!) ja c) että se on päässyt ehdolle LukuVarkaudessa ja voittanut Kirjavan Ketun (lukijoiden laadukkaaksi rankkaama teos!). Kirjailijan näkökulmasta se olisi aika hitsin hienoa. Copypaste-tyylillä tehtyjä kirjaesseitä lukevan opettajan mielestä ei ehkä niinkään.

Eräs merkittävä ero, jonka huomaan netinkäyttäjänä lukemieni suomalaisten ja englanninkielisten kirjoja välillä ovat lainaukset ja niiden puuttuminen. Jos haluan vaikkapa…öh päteä fb-kavereille jollain nasevalla sitaatilla, löydän kymmeniä, ellen satoja hienoja, englanninkielisiä lausahduksia aiheen tai kirjailijan mukaan muutamalla näppäimen iskulla. ”Quotes About Adventure”, ”Ray Bradbury Quotes”, ”Best Opening Lines in Literature”… Goodreads kannustaa käyttäjiään tallentamaan lempilainauksia kirjailijoilta tai rivejä kirjoista, joita he ovat lukeneet. En tiedä teistä, mutta ainakin itse olen herkkä menemään vipuun. Saatan etsiä kirjan käsiini yhden hienon virkkeen takia. Toiset kirjailijat ovat poikkeuksellisen lahjakkaita typistämään isoja ajatuksia lyhyeen mittaan, kansissa tai kansien ulkopuolella. Arvostan Hemingwayta hetkittäin enemmän hänen nasevien one-linereidensa takia kuin kirjailijana. Suomalaisista esim. Pasi Ilmari Jääskeläinen tykittää Twitterissä ajatelmia, joista saisi kokonaisen osion Goodreadsiin. Minusta on ihana hekumoida kirjailijoiden taidoilla tiivistää sanoja nerokkaiksi ajatelmiksi. Jaan niitä kavereille, käytän niitä sähköpostin signaturena ja myhäilen niille itsekseni. Että noin. Juurikin noin se menee. Tekisin kaikkia näitä mielelläni myös suomalaisten teosten ja kirjailijoiden kohdalla.

 

Minun nimeni on.

Minä voin tehdä tällaisen kuvan, mutta voitteko te?

Tässä kohtaa aloin miettiä tekijänoikeusasioita. Kysyin toisaalla, estääkö Suomen tekijänoikeuslaki teosten ja kirjailijoiden sanomisten lainaamisen sillä tavalla, jota näen englanninkielisessä maailmassa tapahtuvan. Aforismi ainakin on itsenäinen teos, ja sellaisena tekijänoikeuslain alainen. Mutta missä pisteessä twitter-viesti muuttuu hajatelmasta aforismiksi? Siinä vaiheessa, kun kirjailija laittaa sen perään hashtagin #aforismi? Siinä vaiheessa, kun ajatus on tarpeeksi nasevasti muotoiltu tai monimerkityksellinen? Voiko vavahduttavan kirjan läpi matkannut lukija kirjata Goodreadsiin teoksen nerokkaimmat virkkeet?

Kirjailijaliiton sivulla tekijänoikeuslaista sanotaan näin:

Kirjailijan luoma teos on hänen omaisuuttaan. Laki edellyttää, että sen käyttämiseen pyydetään lupa tekijältä itseltään tai hänen oikeudenomistajiltaan. Lupa täytyy pyytää aina etukäteen. Kaikesta tekstin käytöstä tehdään kirjallinen sopimus ja korvauksesta sovitaan erikseen. Lähtökohtana tulee pitää sitä, että kirjailijalle maksetaan tekstin käytöstä.  Joissakin käyttötilanteissa sopimus tehdään tekijöitä edustavan järjestön, kuten Sanaston, kanssa.

Sitaattioikeudesta taasen näin:

Sitaattioikeus tarkoittaa sitä, että teoksesta saa lainata otteita ”hyvän tavan mukaisesti tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa. ”Sallitun lainauksen laajuus kaunokirjallisuudessa täytyy harkita tapauskohtaisesti. Esimerkiksi sitaattien käyttö mainostarkoitukseen ei kuulu siteeraamisoikeuden piiriin. Lisäksi kokonaisen runon lainaaminen ei ole siteerausta, vaan siihen tarvitaan aina lupa.

Tämä kohta Jukka K. Korpelan kokoamassa nettiartikkelissa Tekijänoikeus: Vastauksia usein kysyttyihin kysymyksiin hämmensi minua (lähde):

Olennaista on, että siteeraaja on tekemässä omaa teostaan ja että sitaatilla on asiallinen yhteys teoksen sisältöön.

Eli eikö sitaattia saisi käyttää irrallisena, pelkästään osana uutta teosta?

ja myös (linkki)

Erilaisissa sosiaalisen median välineissä kuten Facebookissa ja Youtubessa levitetään hyvin paljon aineistoa. Vaikka aineisto on kaikkien vapaasti saatavilla, tämä ei tarkoita, että sitä saisi vapaasti kopioida muualle.

Tekijän lupa tarvitaan. Joissakin tapauksissa tekijä on saattanut itse antaa oikeudet vapaaseen käyttöön. Lupa on kuitenkin saatava teoksen todelliselta tekijältä, jonka jäljittäminen voi olla vaikeaa tai mahdotonta.

Sosiaalisessa mediassa levitetään aineistoa usein laittomasti. Täten ei voi ilman muuta luottaa siihen, että aineiston levitykseen laittaneella olisi valta antaa mitään lupia sen käyttöön.

Mietelauseista (linkki):

 Mietelauseen voi toki hyvän tavan mukaisesti siteerata omaan teokseen, jos se liittyy oman teoksen sisältöön esimerkiksi tukemalla omaa ajatusta. Sen sijaan oman teoksen tai vain tuotteen koristeleminen muiden mietelauseilla vaatii tekijänoikeuslain mukaan tekijän luvan.

Operight-sivustolla on asiaa samasta aiheesta: linkki.

Keskustelin pitkään asiasta muutamien kollegoiden kanssa. Keskustelu meni jotenkin näin: Ei voi tietää varmaksi, tapauskohtaista. Silloin, kun sitaatilla ei ole tarkoitus tehdä rahaa (sitä ei laiteta postikorttiin tai t-paidan etumukseen), siihen saattaa päteä tämä kohta (lähde):

Sitaatti 22 § (24.3.1995/446) Julkistetusta teoksesta on lupa hyvän tavan mukaisesti ottaa lainauksia tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa.

Ihan selvä juttu, tapauskohtaisesti, ehkä. Eikö?

Tieteen termipankissa asiasta sanotaan kuitenkin näin (linkki):

Olennaista siteeraamisessa on vetoamisfunktion täyttyminen. Vetoamisfunktio tarkoittaa, että sitaatin on liityttävä perustellusti kirjoitukseen tai muuhun kokonaisuuteen, johon se on liitetty. Sitaattia ei voi käyttää sellaisenaan. 

Tylyä. ”Sitaattia ei voi käyttää sellaisenaan.”

Tämä kirjoitus alkoi, tiedättekö, hyvänä tarkoituksena haastaa kaikki iloisiin talkoisiin: Siteeratkaa suomalaista lempikirjailijaanne/lempikirjaanne julkisesti! Tuokaa esille viisaita sanoja, parhaita alkuja, koskettavia ajatuksia. Tehkää niistä someen yltiöromanttisia kuvia kukkaniityillä ja auringonlaskuilla. Meemittäkää lempikirjailijanne parhaat lausahdukset, tehkää niistä näkyviä. Mutta nyt näyttää siltä, että jos tekisin niin, kannustaisin teitä pahantekoon.

tamasitaattionvarastettu

Tekijänoikeuslaki on olemassa syystä, tietenkin. Olen itsekin kerännyt jo makoisaa, makoisaa rahaa siitä, että muutamat ihanat ihmiset ovat katsoneet sanani lainaamisen arvoisiksi. Tässä tapauksessa laki raahaa kuitenkin todellisuuden perässä. Ihmisten tavanomaiseksi, arkiseksi, normaaliksi koettua käyttäytymistä netissä ei ole otettu huomioon. Ehkä sen takia, että laki on hidas ja netti nopea. Tänään ylös kirjatut käytännöt ovat jo muuttuneet huomenna. Mutta ei tämäkään homma nyt oikein toimi. Ei nettikulttuuria voi pitää automaattisesti pahana, turmeltuneena ja kirjailijaa riistävänä.

viisaatjailoiset

Lukemissani ohjeistuksissa ei näytä siltä, että olisi erotettu mitenkään lainaamista kaupalliseen tarkoitukseen (mukit, t-paidat, postikortit, kirjat) tavallisesta fanituksesta. Jos näin todella on, siinä onkin nähdäkseni ongelman ydin. Tuntuu omaan jalkaan ampumiselta, jos suomalaiset lukijat eivät voi tekijänoikeusrikkomuksen pelossa siteerata lempikirjojaan tai kirjailijoitaan netissä. Ja jos suomalaisten kirjailijoiden hienot virkkeet jäävät liian tiukasti kansien väliin, se antaa kansia vielä avaamattomalle, englanninkielisen internetin hemmottelemalle nykylukijalle helposti mielikuvan siitä, että näillä sellaisia tuskin onkaan. Elämme nopeiden mielikuvien maailmassa. Suomalaisen kirjan, ja erityisesti nyt mietin nuortenkirjoja, näkymättömyys lukijoiden välittömässä elämänpiirissä ei siis välttämättä johdu siitä, ettei jokaisesta kirjasta tehdä into pinkeänä elokuvaa (hahahehe), tai että kustantaja ei voi kustantaa kaikille kirjailijoilleen valtavia tienvarsimainoksia, vaan myös ihan näistä perusjutuista. Hypetyksen ja fanituksen mahdollisuudesta, tai sen torppaamisesta. Sanojen jäämisessä liikaa paperin väliin, näkymättömiin, kansien vangiksi.

hurjanseksikasta

Ja vain kirjailija.

Jos joku voi nyt esittää hyvät perustelut sille, että olen tajunnut koko sitaattiasian väärin ja kaikin mokomin saa mennä ja jakaa lainauksia fanittavissa ja epäkaupallisissa tarkoituksissa, olisin ihan hurjan iloinen!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *