Katsaus erään naiskirjailijan naistuotantoon 9


Minä olen, kuten monet ovat varmasti huomanneet, kirjailija. Olen myös naispuolinen henkilö. Vieläpä naiseksi syntynyt henkilö. Sellainen, joka on tullut maailmaan onnettomasti sans-pènis. Tilani tekee minusta naiskirjailijan.

Naisten maailma on, kuten tiedätte, tunteellinen, mystinen, usein irrationaalinen miehiltä kielletty tila, jossa kevyet naurahdukset säestävät silitysraudoista puskevan kostean ilman suhinaa. Voimme hyvin olettaa, että silloin, kun heikompi sukupuoli lähtee kirjalliselle uralle, heidän osakseen lankeaa hyvin luonnollisesti kirjoittaa kevyttä kirjallisuutta naisten luontaiseen, jo ammoin määrättyyn elinpiiriin kuuluvista asioista. Varmastikin he kirjoittavat kodista, perheestä ja vauvojen päälaelle tuoksuvista… jutuista. Ja kuten hyvin tiedetään, naiset rakastavat lapsille ja nuorille kirjoittamista, onhan se helpompaa heidän kehittymättömille naisaivoilleen kuin vaativamman aikuisille suunnatun proosan kirjoittaminen. Se on myös kustannusedukkaampaa, koska vähempiarvoista kirjallisuutta tuottavalle kirjailijalle ei tarvitse maksaa kovin suurta tekijänprosenttia.

Mieskirjailija ja Parnasson tuore miespäätoimittaja Karo Hämäläinen kysyi taannoin Suomen kuvalehden kolumnissaan, tarvitsemmeko me edelleen naiskirjallisuuden kaltaisia määreitä, ja mitä suomalainen naiskirjallisuus tarkalleen ottaen on. Onko se kirjallisuutta naisista? Onko se naisten kirjoittamaa kirjallisuutta? Hyviä ja aiheellisia kysymyksiä. Mistäpä sen muuten tietää kuin kääntämällä katse suht tuoreen, suomalaisen naiskirjailijan tuotantoon. Minun. (Olette minun sivuillani, tiedätte millainen olen, ei pitäisi tulla yllätyksenä.)

Kerjalaisprinsessa

Peto astui kirveltävän savun keskeltä vaivattomin, kevyin askelin. Sen pitkät, keltaiset kynnet rapisivat linnan kivistä lattiaa vasten. Nostivat ilmaan hopeanhohtoisia pyörteitä siinä, missä sen jalkaterät lävistivät jälleen usvan. Tummanharmaan turkin alla sen lihakset liikkuivat kuin elohopea.” – Kerjäläisprinsessa

Kyseessä on tekstinäyte ensimmäisestä romaanimittaan yltäneestä tarinastani, Kerjäläisprinsessasta. Näytteestä huomaa ilmiselvästi, että naiskirjailijan kanssa ollaan tekemisissä. Me naiset näet rakastamme pörröisiä eläimiä! Olemme siitä hassuja. Sitä paitsi kirjan nimessä on sana ”prinsessa”, mikä tekee siitä automaattisesti naiskirjallisuutta naispuolisille lukijoille. Kirjailija, siis oikea kirjailija, siis mieskirjailija, ei ikinä nimeäisi kirjaansa näin hattaraisella tavalla. Mutta eteenpäin, seuraa katkelma Kerjäläisprinsessan jatko-osasta, Kellopelikuninkaasta.

Kellopelikuningas_kansi

Kyse ei ollut niinkään siitä, ettenkö olisi halunnut olla siskojeni kaltainen. Minä halusin sitä enemmän kuin mitään muuta! Mutta en osannut… En tiennyt edes, mistä olisin aloittanut. Ensimmäisinä päivinä ja viikkoina Rahastossa kuvittelin, että elämästäni tulisi aivan toisenlaista. Ajattelin, että nyt minusta vihdoin tulisi todellinen prinsessa. Annoin äitini ja siskojeni pukea minut kuin nuken, opettelin vapisevin nilkoin niiaamaan ja puhuttelemaan ihmisiä herroiksi ja rouviksi. Mutta ihmiset eivät antaneet minun sulautua siskojeni joukkoon. He näkivät minusta ensimmäisenä aina minun silmäni. Tai silmättömyyteni. Sen, että prinsessa Gregorovialla, Gigillä, ei ollut silmää. Minä näin heidän sivistyneessä tuijotuksessaan kysymyksen. Miltä hän näyttääkään ilman tuota lappua? Onko hän tavattoman ruma? Onko hän groteski? He olivat aivan liian kohteliaita ja hyvinkasvatettuja sanoakseen sitä ääneen ja minä olin yhdelläkin silmällä tarpeeksi tarkkanäköinen huomatakseni heidän uteliaisuutensa.” – Kellopelikuningas

 

Tässä katkelmassa nähdään toinen tyypillisen naisellinen piirre: Ulkonäkökeskeisyys. Itse asiassa yksi kirjan teemoista taitaa olla nuoren tytön pinnalliset ulkonäköpaineet. Olenko riittävän nätti? Tykkääkö tuo poika minusta? Naisellista hupsutusta, selvästikin. Ehdottomasti naiskirjallisuutta. Lisäksi täytyy mainita, että tämän nimenomaisen kirjan päähenkilöt ovat lapsia, mikä tekee siitä automaattisesti vähempiarvoista kirjallisuutta, epä-kirjallisuutta, jota ei tule tutkia akateemisesti ennen kuin kirjailija on menestynyt ulkomailla TAI ollut kuolleena vähintään viisikymmentä vuotta. Korrektia on myös hienotunteisesti sivuuttaa se julkisessa diskurssissa modernin suomalaisen kirjallisuuden tilasta. Siispä unohdetaan tämä kirja, ja itse asiassa edellinenkin.

Siirtykäämme aikuisempaan naiskirjalliseen tuotantooni, jota mielestäni jossain määrin jo edustaa Gigi ja Henry -sarjan päättävä osa, Susikuningatar. Tässä vaiheessa kannattaa kiinnittää huomiota naishahmojen epänormaalin runsaaseen määrään. Selvä merkki naiskirjallisuudesta. Kirjailija lähestyy naishahmojaan lisäksi epäilyttävän feministisellä otteella. Usein naiset nimittäin esitetään omituisen aktiivisina toimijoina. Aivan kuin naiset voisivat toimia, ajatella ja tehdä itsenäisiä päätöksiä omasta kohtalostaan. Niin kuin oikeat ihmiset! Kaikkea sitä. Tämän täytyy olla sitä kirjailijan luomisen vapautta, mistä paljon puhutaan.

Susikuningatar kansi: Sàra Köteleki

Susinainen roikotti kieltään ja nuolaisi laiskasti suupieliään. Adirasta oli tullut uskottu kumppanini metsäretkillämme. Hän oli varma jaloistaan ja otti minut mielellään selkäänsä, kun väsyin kulkemiseen umpihangessa. Hän oli hyvä ryhmänjohtaja, sillä yksinäisen korpisoturin luonteesta huolimatta susinaisessa oli lämpöä, joka rauhoitti kaikki hänen ympärillään. Mietin usein, johtuiko se siitä, että hän oli tullut nuorena äidiksi. Hän oli hellä äiti. Nyt hän tarkkaili minua verenvuodatuksen laajentamin pupillein.

”Oletkho khunnosssa, khuningatarr?” Kitamainen suu ja kurkunpää tekivät varcolacin puheesta vaikeaa ymmärtää.

En, halusin sanoa. Adira painoi päänsä minun olkaani vasten.

Olinko kunnossa? Tiesin, että noiden muutamien, Luopiolle uskollisten miesten kuolema pelasti todennäköisesti satojen iosoralaisten hengen. Tiesin, että saadessaan tilaisuuden jokainen heistä olisi surmannut minut. Siitä huolimatta kuulin heidän huutonsa yhä korvissani. Se oli ollut… kimeää. Kuollessaan he olivat huutaneet kuin lapset.

Pudistin päätäni. ”Kuolema…” sanoin tukahtuneesti. ”Se on vain jotain, johon minun täytyy tottua. Minun täytyy kasvaa… Kasvaa kestämään se.”

Adira nousi kahdelle jalalle. Hänen päänsä ylsi korkealle minun pääni yläpuolelle. Nainen nuuski pitkänomaisella kuonollaan kirpeää, ruudinlöyhkäistä pakkasilmaa. Voimakkaat, käyräkyntiset sormet haroivat tyhjää. Niiden iho oli tummankarvainen ja kiiltävä.

”Niin”, hän sanoi, ”tuo on ichmisen puhetta.” Adira katsoi minuun, ja hänen silmänsä heijastivat valoa palavasta tornista. ”Susikhuningattarrena sinun täytyy oppia varrcolacien tavat. Ssinun on ymmärrrettävä, että meille khuolema… on aina nautinnto.” – Susikuningatar

 

Symboliikka tässä kohtauksessa on selvä: Veri, kärsimys, naiseksi kasvaminen. Kyse on tietenkin menstruaation metaforasta. Siis jos nuortenkirjallisuudessa olisi tällaisia syvempiä tasoja. Mitä siinä ei tietenkään ole. Krhöm.

Mutta! Adiran hahmossa palaamme jälleen tutulle, turvalliselle naisreviirille, käsittelemään äitiyttä, tuota ikiaikaisen naisellisuuden kehtoa! Mistäpä muusta naiskirjailija kirjoittaisi kuin osasta, joka hänelle ja hänen sisarilleen niin luontaisesti jo syntymässä lankeaa? Huomatkaa, että olen puuttunut tähän naisaiheeseen myös novellissani Siivekäs mies Isaac, heti sen alkusanoissa:

 

steampunk2_web4

Jos he eivät olisi satuttaneet lapsia, kaikki olisi saattanut mennä toisin. Sillä silloin, kun Yksikorva salli itsensä palata muistoissaan noihin päiviin, hän muisti ennen kaikkea lapset. Sen, jonka Isaac oli menettänyt, ja sen, joka ei koskaan saanut syntyä.”

 

Tarina saa tosin hieman huolestuttavia sävyjä loppua lähestyttäessä. Mahtavatko kirjailijan pms-oireet olla vaikuttaneet tarinan loppuratkaisuun?

 

Seisoessaan hylätyn talon katolla katsomassa Keloburgin palamista hän lupasi kuolleilleen, että Johanna Yksikorvan valtakausi tultaisiin muistamaan aikana, jona Pirut ansaitsivat itselleen uuden nimen. Ilmalaivojen myrskypilvet eivät enää koskaan peittäisi Keloburgin taivasta, eikä yksikään heidän lapsistaan kuolisi varjaagien käsissä. Alkaisi Enkeleiden aika, jona kaupungin kattoja hallitsisivat siivekkäät suomalaiset.” – Siivekäs mies Isaac

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, hänt’ ihana enkeli kotihin vie, sanaili jo Immi Hellén aikoinaan. Enkeliusko on tietenkin nais-etuliitteen arvoinen asia.

Mutta olen minä todistettavasti kirjoittanut myös miehistä. Ääninovelli Albion ja lohikäärme kertoo kahden veljen tarinan.

kun_kansilaudoille

 

Voi Robert, jos pystyisit näkemään, mitä minä näin! Kuvittele taistelu, jollaista et ole eläessäsi nähnyt. Kuvittele miesten huudot, miekkojen säiläin ankarat äänet. Kuule Kauniin Margareetan kylkien ryskyvän, kun jokin painava iskee sitä vasten. Kostea, viimainen ilma lyö kasvoja, kun kaasukuoren takavantti antaa periksi ja aluksen kansi notkahtaa jalkojen alta. Kädet puristavat reelinkiä niin, että niiden jokaista niveltä, jokaista luuta ja säiettä särkee ja kirpeä sylki kiristää hampaittesi juuria. Kuin hidastuneena näet toveriesi, ystäviesi kuolevan, katoavan laidan yli. Sinä huudat ja tiedät, että kukaan ei kuule huutoasi. Olet yksin. Kuolet yksin.

Etkä vieläkään ole valmis kuolemaan, vaikka näet sen edessäsi.” – Albion ja lohikäärme

 

Naiskirjailijana yritän tässä tekstinäytteessä selvästikin kavuta miesvastineiden tasolle. Olen käyttänyt hienoja, teknisiä sanoja, kuten ”takavantti”, ja kirjoitan miehiseen kertomaperinteeseen kuuluvista asioista, sodasta ja kuolemasta. Sama kuoleman tematiikka jatkuu varhaisessa tarinassani Erehdys.

kansi412

Gabriel!” Arkkienkeli Mikael heilauttaa kättään salin toisella puolella häälyvälle valo-olennolle.

”Tuo Iso Kirja!”

Gabriel katoaa sisään yhdestä kullalla ja hopealla kirjailluista oviaukoista ja ilmestyy samalla hetkellä ulos toisesta. Pienemmän enkelin käsissä on paksu nahkakantinen kirja. Mikael ottaa kirjan Gabrielin käsistä, avaa raskaat kannet ja kuljettaa sormeaan sen sivuilla kasvoillaan äärimmäisen keskittymisen ilme. Gabriel katsoo minua uteliaana, kuin nuori biologi, joka on löytänyt kukkapenkistään uuden koppakuoriaislajin.

”Ateisti”, Mikael mutisee suupielestään.

Gabriel nostaa kaunismuotoista kulmakarvaansa veitikkamaisesti.

”Tässä se on. Mikko Johannes Kujanpää, kastettu kristilliseen uskoon ja otettu pyhän seurakunnan yhteyteen asianmukaisin menoin kuukausi syntymänsä jälkeen. Eronnut kirkosta 18-vuotispäivänään. Luopunut uskosta.” Mikael ja Gabriel tuijottavat toisiaan.

”Krhm. Tässä näyttää tapahtuneen nyt virhe meidän puoleltamme. Ilmeisesti jonkinlainen informaatiokatkos kahden arkiston välillä”, Mikael sanoo.

”Mitä se sitten merkitsee? Noin niin kuin minun kannaltani?”

Mikaelin silmistä heijastuu vain vastapäinen seinä.

”Mitä tästä eteenpäin”, minä kysyn.

– Erehdys

 

Koska tässä novellissa on sekä epänaisellista pohdintaa siitä, mitä tulee kuoleman jälkeen (huomatkaa myös tuotannossani toistuvat enkelit), että yritystä kuivaan huumoriin, joka niin kankeasti ja nolostuttavalla tavalla kauniimmalta sukupuolelta luontuu, epäilen vahvasti saaneeni jostain sapfolaisia vaikutteita tai kenties militanttifeministisen herätyksen. Tekstinäyte novellistani Vaskimorsian antaa tosin ymmärtää, että olen palannut tämän lyhyen nuoren, vihaisen naiskauteni jälkeen pehmeämpiin, minulle naisena sopivampiin aiheisiin.

steampunk_etukansi

 

Muistin, kuinka Ichabod oli esitellyt hänet minulle ensimmäistä kertaa. Veljeni kihlattu oli ollut erikoisella tavalla kaunis nainen. Alkukesän auringossa hänen ihonsa oli ruskettunut helposti ja siihen oli ilmestynyt pisamia. Niitä oli ollut muuallakin hänen kehossaan. Solisluiden päällä, olkapäissä, rintojen herkällä iholla. Reisien sisäpinnalla. Kun olin rakastellut häntä ensimmäisen kerran, olin seurannut kädelläni pisamia ja saanut hänen hoikan vartensa värisemään nautinnosta. Hän oli ihmetellyt käsieni kuumuutta. Lisbethin omat sormet olivat olleet aina kylmät.”

– Vaskimorsian

 

Ihmissuhdedraamaa! Romantiikkaa! Tässä ollaan naiskirjailijuuden ytimessä kuulkaas! Tämän takia syvällistä ja vaikeaselkoista miestaideproosaa kirjoittavat ovat oikeutettuja hymisemään herkästi sille, mitä teen. Mikäpä muu naisen sievän pään täyttäisi kuin kielletty, hiilloksen lailla hehkuva rakkaus?

Mutta voi. Katsokaa nyt, mitä naiskirjailija on tässä yrittänyt. Hän on yrittänyt kuvata poikuuden herkimpiä hetkiä.

 

Rannan kivet tuntui jalan alla pyöreiltä ja sileiltä. Kauempana rannasta pohja oli lähinnä sellaista ällöttävää limaliejua, mutta tässä lähellä oli mukava vähän aikaa tunnustella veden lämpöä. Se oli vielä hitsin jäätävää. Mä seisoin polvia myöten vedessä ja tiesin, että siinä vaiheessa, kun vesi ulottuu reisiin, sen kylmyys alkaa ihan tosissaan karmia. Siinä vaiheessa, kun se ulottuu ylemmäs, se puristaa kivekset rusinaksi. Silloin pitää joko jäädä tyhmänä seisomaan tai sukeltaa saman tien. Ei ole muita vaihtoehtoja.” – Eelis ja järvihirviö

 

Ymmärrettävästi tätä yllä lainattua kertomusta ei ole ikinä julkaistu kansissa, vaan ainoastaan täällä. Ja jos joku katsoo minun kuvauksessa onnistuneen (esim. minä itse), kyse on toki siitä, että minun synnynnäiset naisvärkkini mahdollistavat syvän, naisellisen ymmärryksen maailman kaikkien lasten psyykestä. Se on minun supervoimani, joka mahdollistaa myös sen, että minun ei tarvitse ikinä pyytää palkankorotusta. Karma hoitaa tällaiset pikkuasiat minun puolestani.

Kaikki yllämainittu voidaan kuitenkin ohittaa yhdentekevänä, sillä paitsi naiskirjailija, olenhan myös lasten- ja nuorten- sekä spefikirjailija. Nämä määreet tekevät kirjoittamastani tekstistä toisarvoista, unohdettavaa, kevyesti ohitettavaa. Siksihän kaikenlaisia lokeroita ja etuliitteitä tarvitaan. Jotain täytyy nähkääs rajata ulos. Jo senkin takia, että runsaudenpulasta kärsivällä kirjallisuuskentällä olisi helpompi keskustella kirjallisuudesta. Kaikenlaisesta laadukkaasta kirjallisuudesta, ilman etuliitteitä. Ei voi haitata ketään, että ne kirjallisuudenlajit, joihin on liitetty jokin määre tai leima, vähän niin kuin unohdetaan. Nehän ovat – todistetusti – epäkirjallisuutta.

pahanukke

 

94edfunny-sarcasm-point-kidding

<end sarcasm>

<add cotton_candy>

10294992_663695380345304_6587291892004072949_o

 

Mutta jos totta puhutaan, oli mielenkiintoista ja valaisevaa tehdä tämä katsaus omiin kirjoituksiini tähän asti. Yleensähän minä vain kirjoitan, ja palaan vain harvoin vanhojen tekstieni pariin. Näyttäisin kirjoittavan paljon sodasta ja taistelemisesta. Tarinoissani on usein pelkoa ja ulkopuolisuutta. Kirjoitan paljon perhesuhteista ja yllättävässä määrin rakkaudesta. Kumma juttu. Olen pitkään ajatellut, että koska en ole mitenkään romanttinen ihminen, rakkaudesta kirjoittaminen olisi heikoin osa-alueeni kirjoittajana. Jännä, miten helposti sitä alkaa ajatella itsestään asioita, joilla ei välttämättä ole todellisuuspohjaa. Jos muut helposti lokeroivatkin toisia, ihminen tekee sitä myös itselleen. Oli ilahduttavaa huomata se, että vaikka olen puhunut paljon vahvoista naishahmoista, en silti ole sortunut kuvaamaan ainoastaan päähenkilöitä, jotka edustavat omaa sukupuoltani, ikääni tai edes arvomaailmaani. Näin jälkikäteen katsottuna en ole tuntenut siihen edes tarvetta. Hahmot syntyvät alusta alkaen hyvin itsenäisinä henkilöinä, enkä halua heijastaa niihin omaa persoonaani.

On hienoa, että meillä Suomessa on niin paljon lahjakkaita, dynaamisia naiskirjailijoita. On mahtavaa, että meillä on niin paljon lahjakkaita, dynaamisia kirjailijoita. Mutta tarvitaanko etuliitteitä? Karo Hämäläisen mielestä dikotomia kirjallisuuteen ja naiskirjallisuuteen on pöyristyttävä. En ihmettele. Olen samaa mieltä. (Se, että tituleerasin Hämäläistä kirjoituksen alussa mieskirjailijaksi ja miespäätoimittajaksi, näytti naurettavalta ja turhan osoittelevalta, eikö? Ja silti käytämme sujuvasti sanaa ”naiskirjailija”.) Mutta toisaalta suomalainen kirjallisuuskenttä on yllättävän vanhoillinen. Siinä on rakenteita, raja-aitoja ja laatikoita. Sen tutkimattomissa viidakoissa elää dinosauruksia, eivätkä kaikki heistä suinkaan ole vanhoja partoja. Kriitikko Virpi Alanen summaa asiasta monia puolia, joita olen itsekin miettinyt. Joskus määreitä tarvitaan, varsinkin jos kyse on syrjivistä rakenteista. Jos kirjailija rajataan kaikessa hiljaisuudessa ulos yleisestä kirjallisuuskeskustelusta, kuten lanu- ja spefikirjailijoille usein tapahtuu, on tarpeen nostaa tätä kirjallisuutta erikseen esiin. Jos Suomen johtava kirjallisuuslehti on täynnä miehiä, jotka keskustelevat toisista miehistä, täytyy jonkun välillä älähtää: ”Missä naiset?”

Olenhan minä kirjailija ja olen nainen, kulttuurisesti ja biologisesti. Aiheet, joista kirjoitan, koen inhimillisiksi. Tai yhtä lailla naisellisiksi kuin miehekkäiksi: Sota, kärsimys ja läheisten menettäminen. Vaikeuksista selviäminen. Elämä kuoleman jälkeen, huumori. Äitiys. Ystävyys. Veljeys. Poikana olemisen autuus. Ihmisenä oleminen… tai epäihmisenä oleminen. Naiseus ei ole vain koiranpentuja ja romantiikkaa, ihan niin kuin miehenä oleminen ei rajoitu auton rassaamiseen ja piereskelyyn. Kirjoissani ja novelleissani käsitellyt asiat – taistelu, teknologia, perhe, ihmisyys – ovat naisellisia, koska naisenaivoni niitä pohtivat. Sanani ilmestyvät docs-tiedostoon näppikseltä, jota sirot naisensormeni hakkaavat. Naiseuteni ei ole rajoite, huumorini ei ole höpsöyttä ja kyyneleeni eivät ole merkki heikkoudesta, vaan voimasta. Voin hyvin olla naiskirjailija ja ylpeä siitä. Tai lanu-kirjailija. Tai spefi-kirjailija. Mielelläni olen toki ihan vaan kirjailija.

Lopuksi ajattelin laittaa tähän vielä näytteen novellista, joka odottaa julkaisuaan aika pitkään tekeillä olleeseen antologiaan. Se on lyhyen kirjailijanurani varhaisia tarinoita ja tavallaan erikoinen kertomus minulle, sillä se on täysin realistinen, vailla spekulatiivisia elementtejä. Toisaalta, nyt kun katson mitä kaikkea muuta olen kirjoittanut, huomaan, että siinä käsitellään samoja asioita, joita olen lähestynyt muissakin tarinoissani. Ulkopuolisuutta, oman tien löytämistä – ja sotaa (joka jaksaa järjettömyydellään vaivata ja ällistyttää minua). Novelli on kertomus ihmisestä, jonka sisällä riehuu sota. Sanotaan häntä vaikka Donaldiksi.

 

Sodan jälkeen Donald palasi kotiin muiden hengissä selvinneiden kanssa. Heidän odotettiin jatkavan elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Heitä pidettiin sankareina. Voitonjuhlissa tytöt tulivat heidän luokseen, kiersivät käsivartensa heidän ympärilleen, ripustautuivat heihin. Monet pojista saivat silloin sen ensisuudelman, jonka olemassaololla he olivat kehuskelleet koko sota-ajan. Donaldkin tapasi tytön. Suuteli häntä, nauroi kömpelösti hänen vitseilleen. Tyttö oli pullea ja iloinen, hänellä oli punertavanruskeat hiukset ja pisamia. Donald oli maannut tytön kanssa sen yön. Aamulla he olivat eronneet, kumpikin tietoisina siitä, ettei mitään sen enempää voinut olla. Viimeiseksi tyttö oli kääntynyt, ottanut hänen kädestään kiinni ja sanonut: ”Hei. Ei se haittaa.”

Tyttö oli hymyillyt hänelle niin kuin olisi tiennyt jotain enemmän.

Donaldin elämä asettui sodanjälkeiseen uomaansa. Hän vuokrasi itselleen pienen asunnon Troy Avenuelta Brooklynistä. Talon alakerrassa sijaitsi leipomo, tupakkakauppa ja peruukkiliike. Leipomossa kävivät korttelin perheenäidit, kovalla äänellä ja monella kielellä kalkattavat rintavat naisihmiset, jotka vaihtoivat kuulumisia leivänoston ohessa. Italialaiset, juutalaiset, polakit ja skandinaavit, kaikki sulassa sovussa. Tupakkakauppa taas oli miesten valtakuntaa, asiakasmäärästä riippumatta heidän hiljainen, sinisavuinen pyhättönsä. Peruukkikauppaan mentiin vaivihkaa, mainostamatta. Ne muodostivat sen maailman, jossa Donald vuosia eli. Hän käveli joka päivä liikkeiden ohi. Astui toisinaan sisäänkin, ostamaan palan leipää tai askin Lucky Strike -savukkeita. Hän imi itseensä liikkeiden tunnelmaa, halusi olla osa kaikkien niissä käyvien ihmisten maailmaa, kuitenkaan täysin kykenemättä siihen. Donald alkoi ajatella itseään kolmannessa persoonassa, miehenä nimeltä Donald.

 

Ja ihan loppuun vielä syvää, mystistä ja usein irrationaalista naiseuttani korostava kuva.

Groucho Hai

(Muoks. Osalle lukijoista jäi ilmeisesti epäselväksi, että en suinkaan pidä asiaa yksioikoisena ja tällä puheella selvänä, ja että kirjoituksen ensimmäinen, ns. sarkasmiosio, oli tarkoituksellisen pitkälle väännetty irvikuva naiskirjailijuuden käsitteestä – eräänlainen painajaiskuva siitä, miten ”naiskirjallisuutta” voitaisiin pahimmillaan tulkita. Yliarvioin aina silloin tällöin lukijoiden kyvyn ymmärtää kuivemman sorttista huumoriani ja sitä, että tapanani on vitsailla aika rankasti vakavinakin pitämistäni asioista. Yleensä sitä rankemmin, mitä tärkeämpi asia minulle on. Tämä tulkitaan sitten hyvin usein niin, että olen otsaryppy pyllyssä asti vihainen. Mikä ei voisi olla kauempana totuudesta.)

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...

9 ajatuksia aiheesta “Katsaus erään naiskirjailijan naistuotantoon

  • Jarkko

    Henkilökohtaisesti näen aina punaista näiden naisasioiden yhteydessä. Naisethan näistä enimmäkseen puhuvat ja joka kerta kun asia otetaan esille, koen että minut eristetään porukasta johon en tule ikinä kuulumaan. Tuntuu että lähes jokainen bloggaaja on nainen. Kirjamessuillakin törmää lähes ainoastaan naisiin. Lukijatkin ovat lähes pelkästään naisia. Ja kirjastojen henkilökunta. Etenkin lasten- ja nuortenosastoilla. Ja aina otetaan esille tämä naiskulma. Ja joka kerta tunnen itseni viheliäiseksi alistajaksi tai vähintään jonkinlaiseksi kuriositeetiksi. Naiseksi miehen vaatteissa. Kai. Vastavallan agentiksi, joka on ”eksynyt” kuuntelemaan vihollisten salaisuuksia. Ja aina te puhutte ”meistä naisista”.

    Pöh.. En jaksakaan avautua enempää. Enkä edes järjestellä ylle luonnostelemiani lauseita nätimpään muotoon.

    Yritin kai sanoa, että kaivatte itseänne kuoppaan nostamalla esille näitä naisasioita. Eristätte meidät miehet maailmastanne. Luotte meistä vihollisia. Saatte meidät karsastamaan blogeissanne tai kirjoissanne vierailemista. Samalla lailla kun sovinistiset mieskirjailijat ajavat naiset kirjojensa parista. Rivien väliin, sanoiksi pukematon, viesti on ”tämä on miehille, naiset pysykööt kaukana”, tai vice versa.

    Eli ei kannata vastustaa sotaa banderollein joissa julistetaan sodan kauhuista vaan banderolleilla joissa julistetaan rauhan ihanuutta. Ihmisajattelu ei toimi mutkan kautta. Se ei ajattele rauhaa jos sille puhutaan sodasta. Se kuvittelee kultaisen vasaran jos sille sanotaan, että ”kuvittele mitä tahansa muuta kuin kultaista vasaraa”.

    ps. sori jos sohin arkoihin paikkoihin. Tämä vuodatus oli kalibroitu Pahanukelle.

    • Magdalena Hai Artikkelin kirjoittaja

      Parempi, että Pahanukke ei vastaa, vaan ihan kiltti ihmisminä. 🙂 Olen törmännyt tähän miesten syrjityksi tulemisen tunteeseen usein, kun puhun tasa-arvosta. Tavallaan haluaisin ymmärtää sinua. Tavallaan sitten taas tuo nimenomainen tunteesi on minusta käsittämätön ja irrationaalinen. Naiset puhuvat paljon tasa-arvoasioista, koska me kohtaamme miehiä enemmän epätasa-arvoa. Siitä puhe, mistä puute. Mutta oletko siis sitä mieltä, että tasa-arvoasioista ei saisi puhua, koska niistä tulee paha mieli? Jos maailmassa on epäkohtia, niistä tulee vaieta? Ei kai? Huomasit ehkä, että vaikka postauksen sarkasmiosio leikitteli naiskirjailijuuden (painajais)käsitteellä, linkitin keskustelun myös laajempaan kuvioon: kaikenlaiseen lokerointiin ja siihen, onko se tarpeellista vai ei. Asia ei ole yksioikoinen. Kannattaa huomioida ehdottomasti sekin, että tasa-arvokeskustelussa ei puhuta ikinä yksilöistä, vaan rakenteista. Niitä taas pitävät yllä ihan yhtä paljon naiset kuin miehet, usein huomaamattaan. Siksi on tärkeää ottaa epäkohtia esille, eikä vain juhlia ihmisyyden glooriaa. Juhliminen ja hurlumhei on kivaa, mutta joskus täytyy tehdä hartiavoimin töitäkin niiden asioiden eteen, joita pitää tärkeinä. Eikö?

      • Jarkko

        Jep, no kommentoin melkoisen nälkäisenä.. Ei kannattaisi, kun alhainen verensokeri saa asiat aina vaikuttamaan kovin dramaattisilta. Vihaan vain yleisesti laatikoita, ja ymmärrän kyllä että kirjoituksesi oli pohjimmiltaan myös laatikoiden vastustusta. En kai osaa sitten sanoa tähän mitään. En ymmärrä enkä näe kokemaanne sortoa. Kuten ette ehkä tekään sitä kuinka hankalaa on olla mies. Möh. En edes tiedä miksi aina auon päätäni.

        Kirjoituksesi oli ansiokas. Olisi pitänyt jättää kommentti siihen (tai edes mainita se aiemmassa tuhinassani).

        ”Mutta oletko siis sitä mieltä, että tasa-arvoasioista ei saisi puhua, koska niistä tulee paha mieli?”
        Kaippa minä sitten olen. Omalta kohdaltani.. Tyhmä ajatus, mutta minkäpä sitä tunteilleen voi. Ehkä vaan luovun näistä asioista puhumisesta kun ei se miehen ahdistus tunnu koskaan aukeavan naisille. Miehet kuitenkin tekevät mm. enemmän itsemurhia ja elävät muutenkin paljon itsetuhoisemmin kuin naiset. En usko että se johtuu siitä että miehet kokisivat arvonsa tai osansa naisia paremmaksi. Miehille ei vain ole sallittua puhua tunteistaan, eikä ongelmistaan. Niissä asioissa olette kyllä paljon tasa-arvoisempia.

        • Magdalena Hai Artikkelin kirjoittaja

          ”Jep, no kommentoin melkoisen nälkäisenä.. Ei kannattaisi, kun alhainen verensokeri saa asiat aina vaikuttamaan kovin dramaattisilta” No tähän ainakin voin samaistua! 🙂

          Ehkä aliarvioit naisia (tai minua) nyt hiukan. Syy, miksi en ymmärrä tuota tunnetta ei ole se, etten ymmärtäisi miehiä, vaan koska vastustamalla naislaatikkoa vastustan tietenkin myös kaikkia muita laatikoita, jotka perustuvat genitaaleihin. Tunnen monia erikoisia, omituisia, hienoja miehiä, joista toiset sopivat perinteiseen mieheyden laatikkoon paremmin kuin toiset. Näen, kuinka tuuripeliä se on, kuka mahtuu ja kuka ei, koska miehen määritelmä on niin tolkuttoman kapea. Ehdottomasti haluan tätä laventaa. Tunnen sellaisiakin ihmisiä, joille ei oikein edes ole laatikoita (ja silti heidät yritetään sellaisiin tunkea). Laitan tähän linkin mainioon sarjakuvaan, joka puhuu seksismistä, mutta kiteyttää hyvin, miksi sukupuolten välinen tasa-arvo on tärkeää niin miehille kuin naisille. Lue erityisesti jälkimmäinen puolisko. 🙂

          http://geekxgirls.com/article.php?ID=3297

          Tähän loppuun voisin sanoa vielä, että mulla on netin parhaat lukijat. Elvistelen tällä kaikille, mutta tottahan se on. Ne keskustelut, joita käyn niin yksityisesti kuin avoimilla foorumeilla kertovat, että jotenkin tänne on onnistunut eksymään mielettömän avoimia, syvällisiä ja syvästi tuntevia ihmisiä. Millä tahansa muulla sivustolla tämä keskustelu olisi leimahtanut kauheaan liekkiin, eikä todellakaan päätynyt pohdiskeluun verensokerista. Niin kuin Meresmaa sanoi, ei ihan kuka vain uskaltaisi olla noin analyyttinen ja avoin omista tunteistaan. Arvostan sitä ihan hurjasti. Älä muutu, äläkä lannistu.

          • Jarkko

            Kiitos kivoista sanoista.
            Hämmennyin hieman tuosta sarjakuvasta. En siis ymmärtänyt että puhumme tästä asiasta. Nuo jutut on itselleni jotenkin niin kaukaisia, kun en luontaisesti näe ihmisiä miehinä tai naisina. En muutenkaan istu noihin perinteisiin malleihin, eikä ystäväni, eikä kokemuspiirinikään istu.

            Onhan tuollainen varmasti ikävää. Kai se jotenkin liittyy kirjailijanakin olemiseen.

          • Magdalena Hai Artikkelin kirjoittaja

            Niin no, sehän se oli vähän tuon sarkasmiosion idea. Vain harvat oikeasti mahtuvat laatikoihin ja lokeroihin. 🙂 (Paitsi jos ne ovat hyvin, hyvin suuria laatikoita. Ja sittenkin siellä pitää olla tilaa mellastaa.)

  • J.S. Meresmaa

    Tuotantosi on erittäin nice, mutta olipa kyllä mielenkiintoista lukea tällainen kokonaisvaltainen analyysi.

    En tiedä mikä ruuvi minuun on vinoon asennettu, mutta yhä toisinaan huomaan ajattelevani, että oma fantasiaeepokseni olisi jotenkin erityisesti tytöille tai naisille suunnattu, ja että pojat tuskin kokevat sen ääressä hienoja elämyksiä. Miksi ihmeessä kuvittelen näin? Varsinkin kun olen saanut palautetta pojilta ja miehiltä, jotka kirjojani ovat lukeneet. He ovat pitäneet lukemastaan. Millainen piiloviesti siis heille välittyy, jos lähtökohtaisesti ajatellaan, että Mifongit ovat tyttökirjallisuutta? Tuleeko heille hölmö tunne, että ”ai, no minä ainakin pidin kirjasta”? Ja miksi he eivät pitäisi: jos tarina iskee, se iskee huolimatta siitä mitä sukupuolta edustaa.

    Joskus olen törmännyt ajatukseen, että mies ei voi ymmärtää naista. Ihan kukkua. Kyllä voi, jos haluaa. Ihmisinä me olemme kaikki yhtä kummallisia. Ja niin ollen on se ja sama, onko esimerkiksi kirjan päähenkilö tyttö tai poika tai vaikkapa kivi — jos se on hyvin kirjoitettu, siihen kykenee samaistumaan. Turha lokeroida asioita, jotka eivät lokeroinnista hyödy.

    Hyvä, ajatuksia herättävä oli tämä kirjoituksesi. Kiitos.

    Ja Jarkolle: hatunnosto sille, että avoimesti kirjoitit tunteistasi. Sitä näkee ihan liian vähän. Joku minua viisaampi sanoi jossain, että yksi vaihe siinä, että havahtuu jonkin epäkohdan olemassaoloon (kuten vaikkapa omiin etuoikeuksiinsa, joita ei ole koskaan tullut ajatelleeksi) on juurikin tuo syyllisyyden ja pahan olon tunne. Se on siis osa prosessia. Se ei ole määränpää. Sukupuolesi ei kuitenkaan tee sinusta yksilönä automaattisesti syyllistä mihinkään — ja kyllä suurin osa feministeistä (kuten minä) tiedämme sen. Teot merkitsevät. Emme me pidä miehiä vihollisina, emme halua teistä eroon. Hemmetti, puolet elämäni tärkeimmistä ihmisistä on miehiä.

    Naiset muodostavat ison osan maailmasta. Se on vain hyväksyttävä. Meitä on melkein kaikkialla. 🙂

    • Magdalena Hai Artikkelin kirjoittaja

      J.S. jännä tuo Mifonki-juttu! Tosiaan, ehkä itsekin olen ajatellut Mifonkeja tytöille ja naisille suunnattuna kirjasarjana. Koska siinä on romantiikkaa? Äitiyden kuvausta? Lapsia päätoimijoina? Argh. Mikä ajatussammakko. 😀 Onhan siinä myös valtakuntien välistä politiikkaa, taistelua, jännitystä, salajuonia… Miespäähenkilötkin ovat sulla paljon realistisempia (=samaistuttavampia) kuin yleensä fantasiassa, jossa on romanttisia painotuksia. Dante ei todellakaan ole mikään muskelityhjäpää, vaan oikeasti mielenkiintoinen tyyppi. Ehkäpä Mifonkeja voisi suositella pojille ja miehille, jotka ovat päässeet ”Yäk tyttöpöpöjä” -vaiheesta yli? 🙂

      Ja kiitos kehuista. Oikein intouduin tekemään tätä katselmusta omiin kirjoituksiini. Ei niitä ikinä katso tällä tavalla kokonaisuutena, kun yhden tullessa ulos yleensä jo paahtaa toista.

Kommentointi on suljettu.