Osa 1 löytyy täältä.
Vilja-Tuulia Huotarisen jälkeen Studia Generalian lavan otti haltuun Seita Vuorela (ent. Parkkola). Siinä, missä Huotarisen osuus käsitteli nuoria lukijoina, Vuorela keskittyi enemmän kirjoittajanäkökulmaan ja erityisesti tarinallisuuteen ja tarinan maisemiin. Vuorelan omat tarinat rakentuvat vahvasti kuvista ja maisemista. Kuva synnyttää tekstin, joka synnyttää kuvan[1]. Jokaisella kirjoittajalla (jokaisella ihmisellä) on oma kuvastonsa, ja luennolla Vuorela herättelikin meitä läsnäolijoita pohtimaan, millainen on meidän oma maisemamme ja visuaalinen äänemme kirjoittajina.
Seita Vuorela ja kirjat, jotka rakensivat hänen visuaalisen äänensä.
Monet Vuorelan sanomat asiat kolahtivat kovaa. Olen itsekin visuaalinen kirjoittaja ja maisemani ovat vahvasti sidoksissa henkilöihin, joista kirjoitan. Maisemat synnyttävät henkilöitä. Kirjoittajan maiseman on oltava kokonaisvaltainen. Se on paitsi paikkoja, myös aistikokemuksia ja tunteita. Se, missä kirjoitamme tai luemme, vaikuttaa Vuorelan mukaan siihen, millaisena tarinan maisema meille näyttäytyy. Onko meillä tapana lukea aina tietyssä paikassa? Onko se erikoinen paikka: pihapuun oksanhaara tai uuninpankko? Tätä en ollut tullut itse ajatelleeksi, mutta oli mielenkiintoista pohtia omia lukutottumuksiaan ja sitä, miten ne vaikuttavat tarinoihin, joita luen. Ehkä pitäisi lukea (ja kirjoittaa!) enemmän omituisissa paikoissa? Tehdä pesä liinavaatekomeroon tai ullakolle? Kirjoittaja voi käyttää tätä myös hyväkseen: maneereista pääsee helpommin irti uudessa kirjoituspaikassa.
Vuorela mainitsi käyttävänsä Pinterestiä mielikuvitusta herättelevien kuvien ja maisemien tallentamiseen. Itse en juurikaan kerää olemassaolevia kuvia, mutta minullakin on tapani säilöä tarinoiden sielunmaisemia. Kirjoituspöydälleni on jäänyt pysyvästi asustelemaan eräs post-it -lappu, johon on kirjoitettu kolme sanaa. Jokainen niistä kuvaa Gigi ja Henry -trilogian yhtä osaa ja kiteyttää sen, mitä haluan niissä sanoa. Kerjäläisprinsessan sanan voin jo paljastaa, se oli Menetys. Aina, kun tunsin kirjoitusprosessin aikana menettäväni tarinan punaisen langan, palasin siihen sanaan. Tässä tarinassa on kyse menetyksestä. Se on minun oma juttuni eikä sen tarvitse aueta lukijalle, mutta eräänlainen sielunmaisema sanaan sisältyy.
Mutta vaikka kirjailija kuvaa tarinan maiseman sellaisena kuin hän itse sen näkee ja kokee, lukija on Vuorelan mukaan se, joka loppujen lopuksi rakentaa maiseman mielessään. Varsinkin nuorelle lukijalle kirjailijan luomasta maisemasta saattaa tulla oma, yksityinen tila, johon kukaan muu ei pääse. Juurettomalle kirja voi olla henkinen koti. Maisema voi olla myös jaettu, esimerkiksi fanfictionin kirjoittamisen kautta. Lukeminen on sekä yksityistä että yhteisöllistä toimintaa. Vuorela muistutti lukemisen olevan myös äärimmäisen tasavertaista: toimivan kirjastolaitoksemme ansiosta kirja on kenen tahansa tavoitettavissa. Tarinan kautta sellainenkin voi matkustaa, joka ei fyysisessä todellisuudessa siihen pysty. Kirjallinen matkustaminen luo, rikastaa ja monipuolistaa lukijan kuvaa maailmasta. Lukeminen on voi olla hiljaista, mutta voimakasta kapinaa.
Vuorela puhui jonkin verran erityisesti kirjallisuuden merkityksestä tytöille ja nuorille naisille. Kirjallisuuden kautta voidaan tuoda esille ja käsitellä tyttöyden (ja miksei poikienkin elämään liittyviä) eri elementtejä: kasvamisen aiheuttamaa hallitsemattomuuden tunnetta, samanlaisuuden pakkoa ja välttämättömyyttä, kiusaamista, sosiaalisia suhteita, rooleja ja niillä leikkimistä, tyttöjen joukkovoimaa ja yhdessäoloa. Tarina voi olla ystävä tai vihollinen, se voi tuoda lohtua tai rakentaa identiteettiä. Se voi auttaa pakenemaan, antaa rohkeutta, kasvattaa siivet selkään.
Vuorelan luennolla tajusin, miksi uneksin usein villiintyneestä puutarhasta, jonka keskellä seisoo myöhäisen iltapäivän paahteessa, vanhojen omenapuiden ympäröimänä hylätty, sininen huvimaja. Kas, sehän on minun salainen puutarhani. Sehän olen minä itse. Tiedän myös, kuka on minun Gigini Hullu hatuntekijä. (Hullu hatuntekijä on se hahmo, joka kyseenalaistaa sankarin tavan olla ja sen myötä johdattaa hänet seikkailuun.) Millainen sinun salainen puutarhasi on? Millaisissa maisemissa seikkailet? Kuka on sinun Hullu hatuntekijäsi?
PS. Yhden asian haluan vielä sanoa: Että meillä onkin Suomessa tällaisia nuortenkirjailijoita. Nämä naiset ovat kauniita, älykkäitä, sivistyneitä ja äärimmäisen lahjakkaita. Kuinka reilua se on? Kertokaapa se.
Varsinaissuomalaisen kirjallisuuden Studia Generalia -sarjan luennot jatkuvat Turun pääkirjastolla koko kevään ajan. Suosittelen painokkaasti luentosarjaa tämän ensimmäisen luennon perusteella erityisesti kirjoittamisesta kiinnostuneille, mutta myös kaikille niille, jotka ylipäätään haluavat tietää, mitä varsinaissuomalaisessa kirjallisuuskentässä tapahtuu. Luennot ovat maksuttomia ja kaikille avoimia, joten niitä on helppo piipahtaa kuuntelemaan vaikka töiden jälkeen. Tarkempi ohjelma löytyy täältä.
[1] Edit. Seitan omin sanoin: ”…sisäiset kuvat (oma mieli) synnyttää sanoja, sanakuvia ja nämä edelleen kuvia (löytöjä esimerkiksi valokuvataiteen piirissä) ja tästä taas sanoiksi, kuviksi. Tärkeä huomio siis tuo, että kaiken alkusykäys on mielikuva, sisäinen maisema.” Luentomuistiinpanoissani oli tässä kohtaa kökkökaavio, kiitos Seitalle tarkennuksesta!
