Olipa kerran kultainen poika. Hänen kätensä olivat kultaiset, hänen jalkansa olivat kultaiset, jopa hänen mutterin kokoinen nenänsä oli kultainen. Mutta huolimatta siitä, että pojalle oli suotu näin kallisarvoinen kohtalo, poika oli onneton. Sillä syvällä sisimmässään hän ei ollut kultainen. Syvällä sisimmässään hän oli yksinäinen.
Eräänä päivänä kultainen poika sanoi äidilleen ja isälleen: ”Tänään minä lähden maailmaan ja etsin itselleni ystävän.”
Näin sanottuaan kultainen poika otti hattunsa ja reppunsa ja lähti pitkin kiemurtelevaa, pölyistä hiekkatietä maailmaan, etsimään ystävää.
~~o~~
Jonkin matkaa kuljettuaan kultainen poika saapui hyvin pienen ja ränsistyneen talon luo. Kultainen poika koputti talon oveen. Metsähiiri tuli avaamaan.
Kultainen poika sanoi metsähiirelle: ”Minä olen kultainen poika ja etsin itselleni ystävää. Haluatko sinä olla minun ystäväni?”
Metsähiiri mietti asiaa hetken ja vastasi: ”Sinun pintasi kimmeltää kuin juusto, ja voisinpa vannoa, että yhdellä kiharalla sinun kultaisesta päästäsi minä voisin ostaa itselleni makoisaa juustoa koko talveksi. Sen vuoksi minä haluan olla ystäväsi.”
Tämän kuultuaan kultainen poika tuli surulliseksi. Hän antoi metsähiirelle yhden kultaisen kiharan päästään, sillä hänen kävi hiirtä sääliksi. Sitten hän jatkoi matkaansa.
~~Oö>
Hieman myöhemmin kultainen poika saapui kauniin, korkean talon luo. Hän koputti talon oveen. Herra Harakka tuli avaamaan. Se oli pukeutunut komeasti frakkiin ja yönmustaan silinterihattuun.
Kultainen poika sanoi: ”Minä olen kultainen poika ja etsin itselleni ystävää. Haluatko sinä olla minun ystäväni?”
Harakka mietti asiaa hetken ja vastasi: ”Sinun pintasi kiiltää kultaisena kuin aamuinen aurinko ja minä rakastan kaikkea kiiltävää ja kaunista. Kun sinä olet minun seurassani, kaikki tuttavani kadehtivat minua. Sen vuoksi minä haluan olla sinun ystäväsi.”
Kultainen poika pudisti kultaista päätään ja sanoi: ”Ei, minä en tahdo olla kateuden kohde. Sillä kulta, jonka näet, on vain pintaa. Pintaa olisi myös meidän ystävyytemme.”
Näin sanottuaan kultainen poika jatkoi matkaansa.
<öO~~
Muutaman virstan kuljettuaan kultainen poika saapui hyvin suuren ja mahtavan talon luo. Oven avannut palvelija vei pojan Hevosten Herran vierassaliin.
Kultainen poika sanoi: ”Minä olen kultainen poika ja etsin itselleni ystävää. Haluatko sinä olla minun ystäväni?”
Hevosten Herra heilautti kiiltävää harjaansa ja vastasi: ”Vain harvat yltävät jaloudessa Hevosten Herran tasolle, enkä minä voi sietää silmissäni mitään rumaa tai alhaista. Sinä olet kuitenkin muodoltasi kaunis ja jalo. Sen vuoksi minä haluan olla ystäväsi.”
Mutta kultainen poika jätti Hevosten Herran hohtavaan saliinsa ja jatkoi matkaansa.
~~Oö> ~~Oö>
Kultainen poika istui kivelle polun viereen ja itki katkeria, helmiäisenhohtoisia kyyneleitä tienvarren vihreään ruohoon. ”Enkö minä koskaan löydä itselleni ystävää? Eikö tässä maailmassa ole ketään, joka haluaisi olla minun todellinen ystäväni?”
Silloin hänen viereensä asteli kissa. Sillä oli terävät kynnet ja karvaiset posket ja vihreissä silmissään sillä oli huvittunut ilme. Kissa katseli kultaista poikaa ja kuunteli hänen valitustaan.
Se kysyi pojalta: ”Mikä on todellinen ystävä?”
Kultainen poika pyyhki silmänsä kultaisella kädellään. Hän ei ollut huomannut kissaa, joka kulki maailman läpi kuin aave. ”Todellinen ystävä on se, joka ei välitä ulkokuoresta vaan siitä, mitä toisen sisimmässä on.”
Kissa pyyhki tassulla naamaansa ja hyrisi: ”Sittenhän minä voin olla sinun ystäväsi.”
Kultainen poika katsoi epäillen hymyilevää kissaa. ”Entä minkä vuoksi sinä olisit minun ystäväni?”
~~Oö> <öO~~
Kissa vastasi hänelle näin: ”Minun nenäni tietää, että kultaisen pintasi alla sinun sydämesi on sulaa suklaata, ja suklaa on mielestäni parasta, mitä maailmassa on.” Hetken asiaa ajateltuaan se jatkoi vielä: ”Sydämesi suklaa on piilossa kultaisen kuoresi alla, eikä minua haittaa, vaikkei karhea kieleni 
saa sitä ikinä maistaa. Minulle riittää, että tiedän sen olevan siellä. Sen vuoksi minä olen sinun ystäväsi.”
Kultainen poika mietti asiaa ja vastasi sitten hymyillen: ”Minäkin tiedän, että vaikka olet yltä päältä karvainen ja tassujesi kätköissä piilevät terävät kynnet, sinun sydämesi on puhdasta kultaa. Eikä minua haittaa, vaikka en sitä voi nähdä, sillä tiedän sen olevan siellä. Siksi minäkin haluan olla sinun ystäväsi.”
Niin kultainen poika, jolla oli sydän sulaa suklaata, ja karvainen kissa, jonka sydän oli kultaa, jatkoivat matkaa yhdessä. Ja he todella olivat onnellisia elämänsä loppuun saakka.
Sen pituinen se.
Kaikki artikkelissa esiintyvät kuvat on kaivettu Magdalena Hain kiiltokuva-albumin kätköistä.
