Aamunkaste ja Mesikorva: Talven taika


Eräänä aamuna lammen pinta oli peittynyt valkoisen vaipan alle. Lumi kimmelsi kuulaana auringon hauraassa ensivalossa ja ilma tuoksui kristallille ja aavistukselle savusta. Unenpöpperöisen Aamunkasteen hengitys huurusi ja hänen sormiaan kipristeli, kun keiju nousi asumuksensa ovelle ihailemaan hiljaista näkymää.

”Talven taika, unen aika,”
keiju mutisi ja puhalsi lämmintä ilmaa kämmeniinsä,
”luonto uinuu, lampi lepää.
Kun kevät saa, se uuteen aamuun herää.”

”Kuinka kaunista täällä onkaan. Tule katsomaan, Mesikorva!” Alhaalta keijunkolosta kuului äkäistä mutinaa, kun Mesikorva käänsi kylkeään peiton alla. Aamunkaste tiesi, ettei Mesikorva pitänyt talvesta. Mutta joka vuosi, kun ensilumi laskeutui lammen pintaan ja peitti sen hunnullaan Aamunkaste toivoi, että Mesikorva näkisi asiat tällä kertaa toisin.

”Missä ovat minun talvisaappaani? Mesikorva, oletko sinä nähnyt minun talvisaappaitani? Niitä lämpimiä, talvijäniksen aluskarvasta tehtyjä?”
”Jätä minut rauhaan, möykkäötökkä. Talvella kuuluu nukkua. Kaikki sen tietävät paitsi sinä.”
Aamunkaste nykäisi vanhojen lehtien kasasta esiin parin valkoisia talvisaappaita.
”Minun ei tee mieli nukkua.”

Aamunkaste veti saappaat jalkaansa, laittoi huopahatun päähänsä, kintaat käsiinsä ja kapusi ulos keijunkolosta kirpeänä huurtuvaan pakkasaamuun. Keiju heilautti kättään ohi lentävälle punatulkkujen parvelle ja oksilta putoava, kimmeltävä lumi laskeutui hänen villapaidalleen pikkuisten timanttien pilvinä. Aamunkaste heittäytyi selälleen hankeen, heilutti käsiään ja jalkojaan ja teki täydellisen lumikeijun. Sitten hän teki toisen. Ja kolmannen. Aamunkaste jatkoi lumikeijujen tekemistä, kunnes niitä oli kaksikymmentäkolme.

Pikku keiju seisoi hengästyneenä lammen hohtavalla pinnalla ja ihaili tekemiään lumikeijuja. Sitten se vilkaisi vaivihkaa vasemmalle ja oikealle, ja sillä oli kasvoillaan hyvin keijumaisen ilkikurinen hymy. Aamunkaste sulki silmänsä, veti aimo annoksen pakkasilmaa sisäänsä ja, hyvin, hyvin hitaasti, puhalsi ilman jälleen ulos. Keijun hengitys kierteili lammen pinnalla, kun talvipäivän kirpeä tuuli muovaili siitä jäähileisiä spiraaleja. Ne laskeutuivat valkeana harsona jokaisen lumikeijun päälle. Kun hileiden pilvi kosketti hangen pintaan piirtyneitä hahmoja, se muutti ne kimaltaviksi lumiolennoiksi, jotka yksi kerrallaan nousivat jaloilleen. Aamunkaste taputti riemastuneena käsiään.

Punatulkkujen parvi laskeutui lammen reunalla kasvavan suuren pihlajan latvaan. Päällään niillä oli kaikista kauneimmat sulkafrakkinsa ja ne yskähtelivät hiljaa toisilleen, kun ne ojentelivat jalkojaan ja etsivät paikkojaan pihlajan mustilta oksalta. Yksi kerrallaan ne alkoivat laulaa hiljaista, rauhallista laulua. Lumiolennot ottivat toisiaan kädestä ja hitaasti, sulavasti askeltaen ne aloittivat talven tanssin. Yksi lumikeijuista tarttui myös Aamunkasteen käteen ja yhdessä keiju ja lumikeiju liittyivät tanssivien olentojen piiriin. Aurinko paistoi kirkkaana sinisellä talvitaivaalla. Sen säteet kimpoilivat lammen reunoilta lumiolentoihin ja jäähän, ja jäästä jälleen puiden oksille, kunnes koko lampi välkkyi ja kieppui kultaisten pilkkujen myrskynä.

Aamunkaste nauroi ja tanssi, kunnes hänen jalkansa väsyivät ja poskiaan särki. Keiju pysähtyi, kumarsi tanssikumppanilleen ja sitten, hyvin hiljaa, Aamunkaste nojautui antamaan lumikeijulle suudelman. Kun Aamunkasteen huulet osuivat lumiolennon kimaltavalle poskelle, keijun taika raukesi ja kaikki lumikeijut muuttuivat jälleen jäähileiden pilveksi, jonka tuulenpuuska lennätti taivaalle. Aamunkaste seisoi posket punaisina lammen reunalla ja hymyili. Viimein pakkanen nipisti Aamunkastetta nenänpäästä niin kipakasti, että keiju pakeni nauraen takaisin keijukolon lämpöön.

”Eihän talvella voi edes tehdä mitään ulkona, siellä on kylmä ja lunta ja punatulkut urputtavat kaiken aikaa. Urputi urputi,” Mesikorva jatkoi jupinaansa, niin kuin Aamunkaste ei olisi ollut lainkaan poissa.
”HAH!” sanoi Aamunkaste, veti lumiset kintaat käsistään ja heitti niillä Mesikorvaa suoraan päin näköä.