Magdalenan joulu tonttukylä Omenassa, toinen osa


(Haluatko lukea Magdalenan joulu tonttukylä Omenassa ensimmäisen osan? Klikkaa tästä.)

”Joulupukkia ei ole olemassa?” Voitte kuvitella hämmennykseni, kun istuin siellä, tonttukylä Omenassa, keskellä laumaa punaposkisia, ilomielisiä tonttuja, joista jokaisella oli joulun kunniaksi päässään punainen tonttulakki, jossa kilisi pikkuinen, messinkinen kulkunen. ”Miten niin Joulupukkia ei ole olemassa? Tehän olette tonttuja! Ette te voi sanoa, ettei Joulupukkia ole olemassa!” Nuoremmat tontut hihittivät närkästykselleni, mutta vieressäni istuva tonttuherra otti minua kädestä ja taputti hellästi poskeani. ”Voi teitä ihmisiä, kaikkeen tekin uskotte. Joulupukki on sellainen satu, jota kerrotaan pienille lapsille, kun heidän halutaan käyttäytyvän kiltisti. Oikeasti Joulupukki on naapurin setä pukeutuneena hassuun pukuun.” Tonttu naputti nenänsä sivua tietäväinen ilme vihreissä silmissään.

Tonttupojat jatkoivat laulamistaan ja tonttuherrakin kääntyi keskustelemaan muorinsa kanssa röhnöpiirakan salaisesta ainesosasta, mutta minä olin niin järkyttynyt, etten voinut tehdä muuta kuin tuijottaa eteeni kuin jättietanan limainen silmämuna. Tonttujen täytyi olla väärässä. Jos oli olemassa menninkäisiä ja keijuja ja lohikäärmeitä… Jos oli olemassa tonttuja, niin tottahan silloin oli oltava myös Joulupukki. Tonttuemäntä Pim istui viereeni simakannun kanssa ja ojensi minulle piparin. ”Älä välitä Magdalena,” Pim lohdutti minua, ”kun kello lyö keskiyötä, naapurin Urkki (tuo tuolla nurkassa, Pim kuiskasi) menee ulos ja pukeutuu tekopartaan ja punaiseen nuttuun. Urkki näyttää silloin ihan Joulupukilta ja hän osaa näytellä Pukkia tosi hyvin. Hän puhuu sillä tavalla möreästi ”Onkos täällä kilttejä lapsia” ja vilkuttaa silmää kaikille. Se on hauskaa.” Katsoin salin nurkassa istuvaa laihaa tonttu-ukkoa, jonka parta harotti kuin edellisvuotinen katuharja, ja jonka naama oli kuin nurinpäin käännetty rusina. Huokasin raskaasti ja haukkasin palan piparia.

Tontut jatkoivat laulamista ja syöpöttelyä keskiyöhön saakka. Minua alkoi jo nukuttaa ja mietin, halusinko todella nähdä, kuinka hapsottavapartainen Urkki pukeutuu punaiseen nuttuun ja leikkii Joulupukkia. Olin juuri nousemassa lausumaan hyvästejäni juhlakansalle, kun keittiön oven vieressä seisova ikivanha kaappikello raksahti ja sen sisällä asuvat pikku koppakuoriaiset löivät tinavasaroillaan keskiyön ensimmäiset lyönnit. Samalla hetkellä tonttuväki viimeistä pirpanaa myöten pisti suunsa suppuun. Oli niin hiljaista, että kuulin salin lattialla rapistelevien hiirien pikkuisten tassujen jyminän ja ikkunaan tupsahtelevien lumihiutaleiden kumun. Ja sitten…

TUM! Etuovi tärähti niin, että katolta humpsahti alas iso kasa lunta, joka peitti tuvan pohjoisen ikkunan kokonaan.

TUM! Joku nuorista tontuista päästi jännittyneen kikatuksen ja vaikeni sitten nolostuneena.

TUM! Kaikkien tonttujen kasvoille levisi jouluinen virnistys ja vanhimmat tontut iskivät toisilleen silmää.

Joulupukki on ovella!

Tonttuemäntä Pim käveli riuskasti ovelle, veti sen auki ja kailotti hymyillen: ”Tervepä tuloa Joulupukki! Hyppä’ sekaan!” Arvokkaat tonttuherrat myhäilivät toisilleen salaliittolaisen elkein. Oven ulkopuolelta kuului matala ääni kuin suuresta rummusta: ”Hyvää Joulua, tonttuväki! Terveheisiä teille kaikillen ihmisten maasta!” Joulupukki näytti täsmälleen siltä kuin pitikin. Hänellä oli paksu, karvareunuksinen nuttu ja valtava, kiharainen parta, joka olisi saanut kenen tahansa menninkäisen halkeamaan kateudesta. Hänen poskensa punoittivat rekimatkan jäljiltä ja silmänsä tuikkivat iloisina ja lämpiminä. Pukki oli niin pitkä, että joutui kumartumaan tullessaan majatalon tupaan sisälle ja niin suuri mahan kohdalta, että astui ovesta sivuttain. Selässään Pukilla oli suuri, ruskea säkki, jonka suusta pullotti lupaavan näköisiä lahjapaketteja. Nuorimmat tontut hykertelivät pöydissään ja kaikista pienimmät tontut hyppelivät penkeillä innosta hihkuen, mutta vetäytyivät sitten äitiensä syliin turvaan.

Seurasi perinteinen Glögi ja Pipari -seremonia (jossa Pukille tarjotaan glögiä ja piparia ja tuijotetaan koko poppoo silmä kovana niiden syömistä). Sen jälkeen suoritettiin Pukin Kuulumisten Kysely (toinen tonttumainen jouluperinne). Pukki kertoi kiertäneensä poroillaan maailman ympäri, jakaneensa lahjoja Intiaan ja Amerikkaan, Perun vuoriseuduille ja Norjan vuonoille. Kaikista viimeiseksi hän oli säästänyt rakkaat tonttunsa, joiden esi-isät olivat aikoinaan auttaneet häntä rakentamaan Korvatunturille joululinnakkeensa. Siellä pohjoisen karuilla seuduilla työskenteli yhä noiden tonttujen jälkeläisiä Joulupukin pajassa, lahjapakkaamossa, postikeskuksessa ja nukkeverstaalla. Vanha tonttuherra kumartui ilkikurisesti hymyillen puoleeni: ”Urkki kertoo joka vuosi saman jutun. Tonttujen muinaisissa tarinoissa kerrotaan, että Joulupukki tuli eräänä marraskuisena yönä tonttukylä Omenaan ja pyysi mukaansa kaikista vahvimmat, urhoollisimmat ja ahkerimmat tontut. Nuo tontut rakensivat Korvatunturin huipulle suuren linnakkeen, jossa – niin kerrotaan – Joulupukki yhä tänä päivänä asuu. Mutta eihän siihen enää kukaan usko, lasten höpöjuttuun.”

Joulupukki avasi suuren säkkinsä ja alkoi jakaa lahjoja tontuille. Eevertti sai hartaasti toivomansa luistimet ja Adelmiina keijunuken. Tsup sai nimeensä uuden p-kirjaimen ja tonttuemäntä Pim laulavan taikakauhan. Lahjojen jakamista seuratessani päähäni pälkähti kummallinen ajatus. Kuinka oli mahdollista, että sellainen pieni käppänä kuin Urkki pystyi näyttämään noin pitkältä ja paksulta? Entä millä vekkulikonsteilla rusinanaamasta saatiin tuollainen punakka omenaposki? Joulupukki kääntyi puoleeni, katsoi lempeillä silmillään suoraan minuun ja sanoi: ”Sinulle Magdalena, minun ei tarvitsisi antaa lahjoja lainkaan, sillä olet niitä syntyjäsi saanut paljon. Sinulla on silmät, jotka näkevät sinne, minne muut eivät näe, ja korvat, jotka kuulevat asiat, joita ei ole. Ota nyt kuitenkin tästä pehmeä paketti, niin pysyvät varpaasi lämpiminä.”

Avasin paketin ja vedin pörröiset villasukat tyytyväisenä jalkaani, ja silloin katseeni osui pieneen tontunkäppänään aivan salin perällä, siellä missä varjot olivat syvimmät ja äänet hiljenneet. Kukaan muu ei tuntunut tonttu-ukkoa huomaavan. Joulupukki nousi penkiltään, avasi narisevan tammioven ja toivotti ovelta: ”Hyvää Joulua kaikelle kansalle, ensi vuonna taas tavataan!” Majatalon salin perimmäisessä nurkassa Urkki iski minulle silmää ja hykerteli harvaan partaansa, niin että hänen naamansa näytti entistä enemmän rusinalta. Ulkoa kuului jalasten suhinaa, kun oikea Joulupukki ohjasti poronsa takaisin Korvatunturille. 

Sellainen oli kerran tonttukylä Omenassa viettämäni jouluaatto ja vannon koko jutun todeksi, kautta Jalkapuoli-Wilbertin kadonneen koiven.

Hyvää joulun odotusta kaikille, tontuille ja ihmisille!

Toivottaa Magdalena Hai