Kuten olen aiemmin maininnut, meidän maailmaamme harvakseltaan eksyvien lohikäärmeiden lempiruokaa ovat mummot. Tämä johtunee siitä, että mummot ovat hidasliikkeisiä ja heitä löytyy kätevästi yhteen paikkaan koottuna vanhainkotien pihoilta sekä vihannestoreilta lauantaiaamuisin. Samoista paikoista löytyy toki myös pappoja, mutta mummot ovat pääsääntöisesti lempeämpiä vatsalle, ja heissä on vähemmän kolesterolia ja kovia rasvoja.
Alla olevassa (ks. alla) kaaviokuvassa on yksinkertaistettu esitys siitä, mitä mummoille tapahtuu sen jälkeen, kun he ovat lohikäärmeen suuhun joutuneet. Lohikäärmeet tunnetusti nielaisevat ruokansa yhtenä kappaleena, mikä onkin paljon miellyttävämpää kuin tulla raadelluksi riekaleiksi heti ikenien kohdalla. Aluksi mummot nielaistaan ruokatorveen, jota pitkin kukin mummo taaplaa tyylillään. Toiset suosivat ns. ”suorin vartaloin” -menetelmää, kun taas toiset kierivät alas keränä. Edistyneemmät mummot saattavat tehdä matkalla jopa voltin tai pari, mutta vain harvat uskaltautuvat tarttumaan lohikäärmeen kitakielekkeeseen ja heilauttamaan itsensä sen avulla nenäonteloon ja ontelon kautta nenästä ulos. Kerran olen nähnyt näinkin tapahtuvan.
Ruokatorvesta mummojen matka jatkuu joko mureutuskammioon tai suoraan vatsalaukkuun. Mureutuskammion toiminta on kryptozoologinen mysteeri. Tiedetään, että lohikäärmeen elimistö kykenee jossain määrin jaottelemaan ns. räyhäeukot pehmeämmistä mummoista ja erottelee ensin mainitut mureutuskammioon, jossa he muhivat helpommin sulaviksi. Mutta millä tavalla tämä muutos saadaan aikaan, on jäänyt vielä epäselväksi tutkijoille. Sillä saattaa olla jotain tekemistä lastenlasten kanssa.
Vatsalaukussa mummoilla vierähtää jokunen tovi. Siellä heillä on paljon aikaa kiehua sapessa ja puhua siitä, kuinka ennen kaikki oli paremmin. Suurten lohikäärmeiden vatsasta on löytynyt jopa kokonaisia ompelukerhoja, jotka kieltäytyvät jättämästä vatsalaukkua ennen kuin mummonmarkka tulee takaisin.
Vatsalaukusta mummojen matka jatkuu kutistushetuloiden kautta paksusuoleen, jossa mummoista imetään viimeisetkin mehut. Jokaisen mummon matka suolessa on yksilöllinen, mutta pikkuhiljaa heistä jokainen kutistuu ja tulee yhä ryppyisemmäksi. Loppuvaiheen mummot ovatkin lähes puolet pienempiä kuin olivat lohikäärmeen sisään mennessään, kurttuisia kuin vauva-apinat ja yleensä myös kadottaneet jossain määrin ajan ja paikan tajunsa. Tiedämme tämän sen takia, että toisinaan myös lohikäärmeet saavat mahataudin. Niille saattaa tulla, tuota noin, ripuli. Ja.. noh… silloin mummot tulevat ulos lujaa ja… Sanotaan vaikka niin, että kaikki maailman dementikot eivät oikeasti kärsi dementiasta. He ovat vain todella, todella sekaisin. Mutta lääkärit eivät oikein voi diagnosoida kenenkään muistivaivojen syyksi lohikäärmeripulia, eiväthän?
Mutta mikäli lohikäärme ei kärsi vatsavaivoista ja kaikki toimii kuten kuuluukin, loppuvaiheen mummot kutistuvat ja rypistyvät aina vain pienemmiksi, kunnes heistä on jäänyt jäljelle ainoastaan mummouden kaikista salaisin ydin. Se, mikä tekee mummoista niin rakastettuja. Lohikäärmeen ruoansulatusprosessin kautta mummoista on tullut pieniä, ryppyisiä ja makeita pikkukäppyröitä. Sanalla sanoen: rusinoita.
Köyhemmissä maissa jotkut ihmiset saavat elantonsa keräämällä näitä mummorusinoita ja myymällä niitä tänne meille länsimaihin hyvällä rahalla. Sen takia seuraavan kerran, kun syötte rusinoita, lausukaa hiljainen kiitos. Siellä viinirypäleiden seassa saattaa olla joku equadorilainen mummo.
Tämäkin kuva löytyy Värityskuvista tulostettavana versiona.
