Lohikäärmeen ruoansulatus (esitettynä mummoilla)

Kuten olen aiemmin maininnut, meidän maailmaamme harvakseltaan eksyvien lohikäärmeiden lempiruokaa ovat mummot. Tämä johtunee siitä, että mummot ovat hidasliikkeisiä ja heitä löytyy kätevästi yhteen paikkaan koottuna vanhainkotien pihoilta sekä vihannestoreilta lauantaiaamuisin. Samoista paikoista löytyy toki myös pappoja, mutta mummot ovat pääsääntöisesti lempeämpiä vatsalle, ja heissä on vähemmän kolesterolia ja kovia rasvoja.

Alla olevassa (ks. alla) kaaviokuvassa on yksinkertaistettu esitys siitä, mitä mummoille tapahtuu sen jälkeen, kun he ovat lohikäärmeen suuhun joutuneet. Lohikäärmeet tunnetusti nielaisevat ruokansa yhtenä kappaleena, mikä onkin paljon miellyttävämpää kuin tulla raadelluksi riekaleiksi heti ikenien kohdalla. Aluksi mummot nielaistaan ruokatorveen, jota pitkin kukin mummo taaplaa tyylillään. Toiset suosivat ns. ”suorin vartaloin” -menetelmää, kun taas toiset kierivät alas keränä. Edistyneemmät mummot saattavat tehdä matkalla jopa voltin tai pari, mutta vain harvat uskaltautuvat tarttumaan lohikäärmeen kitakielekkeeseen ja heilauttamaan itsensä sen avulla nenäonteloon ja ontelon kautta nenästä ulos. Kerran olen nähnyt näinkin tapahtuvan.

Ruokatorvesta mummojen matka jatkuu joko mureutuskammioon tai suoraan vatsalaukkuun. Mureutuskammion toiminta on kryptozoologinen mysteeri. Tiedetään, että lohikäärmeen elimistö kykenee jossain määrin jaottelemaan ns. räyhäeukot pehmeämmistä mummoista ja erottelee ensin mainitut mureutuskammioon, jossa he  muhivat helpommin sulaviksi. Mutta millä tavalla tämä muutos saadaan aikaan, on jäänyt vielä epäselväksi tutkijoille. Sillä saattaa olla jotain tekemistä lastenlasten kanssa.

Vatsalaukussa mummoilla vierähtää jokunen tovi. Siellä heillä on paljon aikaa kiehua sapessa ja puhua siitä, kuinka ennen kaikki oli paremmin. Suurten lohikäärmeiden vatsasta on löytynyt jopa kokonaisia ompelukerhoja, jotka kieltäytyvät jättämästä vatsalaukkua ennen kuin mummonmarkka tulee takaisin.

Vatsalaukusta mummojen matka jatkuu kutistushetuloiden kautta paksusuoleen, jossa mummoista imetään viimeisetkin mehut. Jokaisen mummon matka suolessa on yksilöllinen, mutta pikkuhiljaa heistä jokainen kutistuu ja tulee yhä ryppyisemmäksi. Loppuvaiheen mummot ovatkin lähes puolet pienempiä kuin olivat lohikäärmeen sisään mennessään, kurttuisia kuin vauva-apinat ja yleensä myös kadottaneet jossain määrin ajan ja paikan tajunsa. Tiedämme tämän sen takia, että toisinaan myös lohikäärmeet saavat mahataudin. Niille saattaa tulla, tuota noin, ripuli. Ja.. noh… silloin mummot tulevat ulos lujaa ja… Sanotaan vaikka niin, että kaikki maailman dementikot eivät oikeasti kärsi dementiasta. He ovat vain todella, todella sekaisin. Mutta lääkärit eivät oikein voi diagnosoida kenenkään muistivaivojen syyksi lohikäärmeripulia, eiväthän?

Mutta mikäli lohikäärme ei kärsi vatsavaivoista ja kaikki toimii kuten kuuluukin, loppuvaiheen mummot kutistuvat ja rypistyvät aina vain pienemmiksi, kunnes heistä on jäänyt jäljelle ainoastaan mummouden kaikista salaisin ydin. Se, mikä tekee mummoista niin rakastettuja. Lohikäärmeen ruoansulatusprosessin kautta mummoista on tullut pieniä, ryppyisiä ja makeita pikkukäppyröitä. Sanalla sanoen: rusinoita.

Köyhemmissä maissa jotkut ihmiset saavat elantonsa keräämällä näitä mummorusinoita ja myymällä niitä tänne meille länsimaihin hyvällä rahalla. Sen takia seuraavan kerran, kun syötte rusinoita, lausukaa hiljainen kiitos.  Siellä viinirypäleiden seassa saattaa olla joku equadorilainen mummo.

Tämäkin kuva löytyy Värityskuvista tulostettavana versiona.

 

Puhdetöitä

Mikä siinä on, että tässä vaiheessa vuotta sitä oikein kasaantuu loppuunsaatettavia töitä? Vaikka koko syksy ja talvi on maattu ja ihmetelty, kun ei saa mitään aloitettua? Ihme juttu. Kirjoitan tälläkin hetkellä raporttia vuoden 1871 syyskuulle sijoittuvista tapahtumista, jotka olivat sitä luokkaa, että raportin kuuluisi alkaa sanoilla: ”Oli synkkä ja myrskyinen yö…” Mutta kuulemma se olisi liian kliseistä. … Lue koko juttu

Värityskuva: Keiju ja auringonnousu

Toisinaan elämä kryptozoologina on täynnä jännittäviä käänteitä, kuten tutkimusmatkoja lohikäärmeiden luoliin, sotareportaaseja keijujen mailta ja taisteluja peikkojen kanssa viimeisestä suklaapalasta[1]. Mutta joskus seikkailuntäyteinen elämäni tuo mukanaan myös kauneutta. Niin hauraan viehättäviä hetkiä, että niiden muisto pysyy vuosienkin jälkeen yhtä tarkkana kuin hetkellä, jolla se muodostui. Tietenkään silloin ei ole ikinä kameraa mukana.

Kuvitelkaa nyt, kaksi viikkoa … Lue koko juttu

Poikien lääkkeet

Poikien lääkkeet mihin vaan
on rähinä ja räiske
Pojat tappelee koulun pihalla
tekee sormista pyssyjä
Pojat antaa tillikoita ja nenänakkeja
kokeilee polvista kaljoja
Pojat uhoo, tahtoo
antaa turpaan pahiksille
Ne sanoo niin, ettei ketään sattuisi,
vaan kaikilla olisi
kivaa.

Pojat rikkoo koneet
ja väkkärät,
että näkisivät
mistä ne syntyvät
Pojat on kauheita … Lue koko juttu

Kerjäläisprinsessan kansi

Sàra laittoi ystävällisesti minulle isomman version Kerjäläisprinsessan lopullisesta kannesta. Tottahan sillä pitää sitten elvistellä. Se on niin hieno. Todennäköisesti elvistelen sillä vielä niin paljon, että kuva palaa kiinni lukijaraukkojen verkkokalvoihin, eivätkä he enää iltaisin kykene muuta kuin hourimaan Kariston kirjasyksystä. Ja minusta.

Tuo punatukkainen tyttö tuossa keskellä on Gigi, entinen … Lue koko juttu

Kuvareportaasi Hämeenlinnan kirjailijakekkereiltä

Pidimme Hanna van der Steenin (Ennustus, Kirous) ja Netta Walldénin (Ruben ja rouva Mallamudin tapaus) ennen vappua Fantasiaa, mysteerejä ja mörköjä – kirjailijakekkerit Hämeenlinnan kirjastolla. Tilaisuus oli samalla Hanna van der Steenin vasta ilmestyneen kirjan, Kirouksen, epäviralliset julkkarit. Itsekin hämeenlinnalainen Hanna ja kirjaston Sini olivat tehneet yhdessä meille mahtavat juhlat. Ohjelmassa oli mm. … Lue koko juttu

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...