Alla on suppea esitys peikkojen sukupuusta sellaisena kuin se tällä hetkellä tunnetaan. Pitääkseni sukupuun edes jossain määrin ymmärrettävänä kokonaisuutena en ole sisällyttänyt siihen kaikkia tuntemiani peikkoja, vaan ainoastaan ne, joiden lajinmääritys[1] on kohtuullisen luotettavasti tehty. Kuten kaaviosta voi havaita, peikkojen tämän hetkinen sukupuu sisältää kaksi päähaaraa, orcii ja parvoorcii, suurpeikot ja pikkupeikot. Kaikkien pikkupeikkojen katsotaan nykykäsityksen mukaan polveutuvan Parvoorcus ereptor -alalajista, toisin sanoen kaivonpeikoista. Kaivonpeikot ja suurpeikot taas ovat kehittyneet mystisestä olennosta, jota kutsutaan paremman nimen puutteessa alkupeikoksi. Näistä peikoista kerrotaan vain kaikista hämärimmissä muinaistaruissa, silloinkin hyvin varovasti ja ympäripyöreästi. Lajin olemassaoloa ei ole missään vaiheessa todistettu, muttei myöskään sen sukupuuttoon kuolemista, mikä on kryptozoologille aina miellyttävän rohkaiseva alkuasetelma. Eräs kunnianhimoisimmista tavoitteistani onkin jonakin päivänä löytää alkupeikkojen kadonnut heimo, tehdä niille täydellinen lajinmääritys ja nimetä ne itseni mukaan Magdalenan peikoiksi, ts. Orcii magdalensikseksi.
[1] Peikkojen lajinmääritys on tehtävä tarkkaan, sillä ne pyrkivät kaikin tavoin huijaamaan tutkijoita. On määriteltävä mm. lajin elintavat, väritys, karvoituksen ja raajojen määrä, silmäluku, onko häntää vai ei, ruumiin mitat silloin, kun peikko ei aktiivisesti kutista tai venytä itseään tai tutkijaa, sekä ilkeyden optimaali. Toivoisin, että nykyteknologian avulla voitaisiin suorittaa myös genotyyppiin perustuva lajinmääritys, mutta ikävä kyllä koeputket tuppaavat räjähtelemään joutuessaan kosketuksiin peikkojen dna:n kanssa. Puhumattakaan siitä, että on himskatin vaikeaa ottaa kudosnäytettä em. tutkimusten ärsyttämältä vuorenpeikolta.
